Ravintotädillä kävin

Juoksin aamulla pitkin poikin sairaalan pihaa kartta kädessä ja etsin ravitsemusterapeutin vastaanottoa. Epätoivo meinasi iskeä kun olo oli vielä heikonlainen eilisen vatsataudintapaisen(?) jäljiltä. En löytänyt ja melkein itku kurkussa soitin tädille, että olen nyt kyllä aivan hukassa! "Ei mitään hätää, tulet vain siitä ja siitä ja käännyt siitä niin varmaan näetkin tämän oven. Anteeksi kun en vastannut heti." Jo puhelimessa mietin, että kuulostaapa sympaattiselta ihmiseltä.

En tiedä miten osaisin sanoin kuvailla sitä tunnetta kun ensimmäistä kertaa pystyin ihan täysin rehellisesti kertomaan jollekin mitä syön, mitä en ja mikä on ongelma ilman, että olisin pelännyt tartuttavani pakkomielteitäni. Keskustelu oli hyvin puhdistava ja minä meinasin purskahtaa itkuun moneen kertaan ihan vaan siksi, että tuntui niin huojentavalta. 

Luulen, että vaikka syömishäiriö olisikin vain oire jostain, hyödyn tällä hetkellä ravitsemusterapiasta enemmän kuin psykologista. Vaikka ajatukseni ovat tervehtyneet ihan valtavasti ja pystyn elämään melko normaalia elämää, ongelmia kuitenkin on. Käytännön tasolla en ihan ymmärrä käsitteitä "normaali," "riittävästi" tai "kohtuudella." Suoraan sanottuna en tiedä kuinka paljon aikuisen ihmisen pitäisi oikeasti syödä. Olen ajatellut että syön jokseenkin tarpeeksi ja hyvin, mutta RT oli hieman eri mieltä. Hän kysyi miten liikkumiset, ja sanoin että vähemmän kuin ennen, koska alkuvuoden nälkäkuurin jälkitila ja rytmihäiriöt... Ennen kuin ehdin kertomaan mikä on minun mittapuullani "vähän," hän sanoi, että tällä energiamäärällä ei arkiliikuntaa enempää pitäisikään harrastaa. Auts. :X Toisaalta joo ja ei. Osaltaan tavallista vähäisempi liikunta pitää ruokahalun huonona, ehkä ruokamäärä lisääntyisi luonnostaan, jos liikkuisin enemmän. Pyöräilyn myötä olen totuttanut kroppaani taas hieman raskaampaan liikuntaan kun sydän antaa myöten taas. Liikunta sinällään on minulle niin tärkeä ja voimaa-antava asia, että pidän siitä siksi kynsin ja hampain kiinni. Liikun siis sen verran kuin hyvälle tuntuu, en pakolla - älkää ymmärtäkö väärin! Paikoilleen jääminen vaikuttaa mielialaan ja sitä kautta ihan kaikkeen. 

Menen kuukauden päästä uudelleen ja lähetän kolmen päivän ruokapäiväkirjan pari viikkoa edeltä. Kirjaaminen hieman hirvittää sen jälkeen kun on nimenomaan opetellut olemaan ajattelematta, kirjaamatta ja laskematta. Ruokien punnitsemiselle tuli ehdoton kielto, mikä on hyvä. Ruokamäärät ilmoitetaan talousmittoina.

On hyvin huojentunut olo ja pelkästään tämän yhden käynnin jälkeen tuntuu siltä että kaikki järjestyy ja saan apua. Minulla kävi valtavan hyvä tuuri kun täti oli niin ihana. Mietin, miksi en ole aiemmin osannut hakeutua, mutta toisaalta ehkä nyt on juuri oikea hetki siinä mielessä, että ajatukseni ovat kaikesta huolimatta terveemmällä pohjalla kuin aikoihin ja suurimpana tavoitteena on terveys, jaksaminen ja hyvä elämä. Silloin kuin tavoitteena oli keijukaismaailma ja loputon laihtuminen, tällaisesta tuskin olisi ollut mitään hyötyä.

Millaisia kokemuksia teillä on ravitsemusterapeuteista?

Ps. Sain mukaan myös jotakin Syli ry:n vertaistukilipareita, mutta sanoin että blogin myötä minulla taitaa olla jo ihan paras joukko vertaistukijoita. 

Hali teille ♥ !!