Puhumatta niin kuin puu

"Ja jos sun sydämesi särkyy

se särkyy ihan kokonaan

Mut vähäks aikaa vaan

ehkä tunniksi korkeintaan"

Johanna Kurkela - Valoihminen

Se iski eilen ihan yllättäen, itku. Luin Sylin liparia ja siinä oli yksi lainaus mikä kolahti aika lujaa. Kerron tästä lisää myöhemmin. Se ei ollut mikään sellainen nätti nyyhky, että kyyneleet ois vaan virrannu sivistyneesti poskilla. Tyrskin räkäisenä keittiön lattialla ja haukoin happea. Edellisestä kerrasta on aikaa... No eikä ole. Mutta viimeksi vieressä oli ihminen sanomassa, "älä nyt oo tollanen, ei tää mikään itkunpaikka oo." Silloin tukahdutin itkun ja keräsin itseni nopeasti, koska hävetti. Enkä todellakaan kehdannut myöntää, että pato murtui lopulta kun taustalla soi Päivänsäde ja menninkäinen jossain tv-mainoksessa, miten ihmeessä minä olisin sen selittänyt?!

"Pois mun täytyy heti mennä, 

ellen kohta valoon lennä, niin en hetkeäkään elää saa.

Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin kun menninkäinen yksin tallustaa

 Hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on, 

ja toinen yötä rakastaa."

Aattelin et minunki pitää mennä. Ja meninkin, mut en pystynyt kertomaan miksi. Me ei varmaankaan nähdä enää.

Eilen ehdin huomata, miten ihanaa on kun kukaan ei sano, "älä itke." Ja kuinka hyvältä itkeminen tuntuikaan! Puhdistavalta. Ei se kauaa kestänyt. Niistin nenän ja jatkoin iltapuuhia muina naisina, oli ihan hyvä olla. Se oli hyvä itku, todella paikallaan. Puhdisti ilmaa.

"Sä tiedät mistä linnut laulaa

ja minne pilvet laskeutuu

Sä osaat olla tosi hiljaa

puhumatta niinkuin puu"

Joskus on hyvä olla vaan hiljaa, aina ei tarvii olla mitään hienoa sanottavaa. Joskus sanoja ei ole eikä niitä tarvita.