Kaksi viivaa

Selvisi sitten syy rytmihäiriöille, tolkuttomalle väsymykselle, selittämättömälle katkarapuhimotukselle, jatkuvalle kuvotukselle, turvonneelle olemukselle ja miksei juoksulenkit oikein luonnistu tänä vuonna. Ei ne menkat ollukaan kateissa ihan turhaan tällä kertaa - nimittäin...

...minun sisällä sykkiikin nyt kaksi sydäntä, joista pienempi onneksi rytmissään ihan niin kuin kuuluukin. Pieni "Tilli" on matkalla maailmaan ja näkee päivänvalon oletettavasti syyskuulla.

Tämä ei todella ollut se mitä olin suunnitellut ja ihan viimeinen vaihtoehto mitä osasin epäillä outojen oireiden syyksi. Ensin iski paniikki ja ajattelin, ettei minusta ole äidiksi, mutta nyt tiedän että kyllä minusta on. Sulateltavaa tässä vielä on, mutta tiedän, että selviän. Lapsen isäkin suorastaan yllätti myötämielisyydellään ja lupasi auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin ja olla isä lapselleen. :´) Tästä isäkuviosta lisää joskus myöhemmin.

Minä yllätin äitini samalla tavalla. Annoin kuulua itsestäni vasta ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen. En koskaan ymmärtänyt miten hoikka ihminen voi muka olla tietämättään raskaana näin pitkälle. En ymmärrä sitä vieläkään...

Kaikki lähimmät tietävät jo, joten nyt uskallan vihdoin tästä jo blogissakin kertoa. Sitä paitsi aika hankala tätä on pian enää peitelläkään! Koska olin alkuraskauden pahimmasta riskiajasta autuaan tietämätön, olin yhtä tietämätön myös kaikista raskaanaolevan (ruoka)rajoituksista. Jos tämä lapsi on selvinnyt kaikesta tähän asti inkivääriövereistä lähtien, sen on varmasti tarkoitettu syntyvän, niin haluan uskoa. 

Tästä alkaa aivan uudenlainen vaihe elämässäni. Nyt jos koskaan on aika haudata syömishäiriöajatukset lopullisesti. Pelottaa, mutta enimmäkseen on kuitenkin levollinen olo ja luotto siihen, että asiat tapahtuvat juuri niin kuin niiden kuuluukin ja että kaikella on Tarkoitus.

Pakahduttaa, itkettää. Hyvällä tavalla. ♥