Parempi on parantua

Olette lukeneet tätä samaa ennenkin, mutta ajattelin kuitenkin jakaa motivaatioajatuksiani, joilla saan anorektikon pääni sisällä hiljennettyä useimmiten. 

Yleinen terveys. 
Olen selviytynyt tähän asti ihmeen vähillä fyysisillä vammoilla vuosien syömishäiriökierteestä. Silti kroppa ei kestä mitä tahansa loputtomiin, pelkään mm. luuston ja kilpirauhasen puolesta. Itse asiassa luulotautisena olin syksyllä ihan varma että olin aiheuttanut itselleni kilpirauhasen vajaatoiminnan ja siitä asti olen kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota ruokavalion suhteen etten ainakaan pahentaisi tilannetta enää.

Lapset? 
Joskus olin jo osaksi luovuttanut, ajattelin etten voi saada lapsia. Sain kuitenkin hiljattain tietää etten todellakaan ole niin lapseton kuin luulin. Joten vielä uskallan haaveilla omista lapsista.

Yleisolemus. 
En halua herättää ihmisissä ensimmäisenä sääliä tai suojelunhalua hauraalla olemuksella. Syömättömyys vie silmistä elon ja tekee tyhmäksi. Ei minulla ole varaa tyhmentyä tästä. :D 

Sosiaalielämä. 
On ihan hullua että tyyppi, jolla on paljon hyviä ihmisiä ympärillään, tekee itsestään yksinäisen. Ikinä en ole niin yksin kuin nälkäkuurien aikaan. Silloin ei ole energiaa nähdä ketään.

Luovuus. 
Jos aivot ovat alkukantaisessa hätätilassa, ne yrittävät vain pysyä hengissä. Silloin on turha yrittää olla luova. Pää on tyhjä uusista ideoista, ajatukset tuntuvat jumahtavan yhdelle tasolle.

Urheilu. 
Olen eniten elossa silloin kun pääsen liikkumaan niin paljon kuin haluan ja jaksan. Uskon että tämä selittyy varmaan jollain aivokemiaendorfiiniasialla, mutta yhtä kaikki: liikkuminen tekee minusta iloisen, henkisesti läsnäolevan ja tasapainoisen.

Yöunet. 
Ikinä en ole ollut hyvä nukkumaan, mutta syömiset vaikuttaa tähänkin. Nälkäkuurilla kroppa on saalistusmoodissa yöllä ja nukkumisesta voi vain haaveilla. Sitten voi miettiä mitä unettomuus tekee aivoille varsinkin kun pohjalla on epilepsia ja muistisairaudet sukurasitteena.

Elämä. 
Koskaan ei tiedä kuinka pitkään elämä jatkuu. Jää hyvä elämä elämättä jos sen kuluttaa kaloreiden laskemiseen kun voisi tehdä paljon muutakin.

Lopputulos? 

Syömishäiriö ja järjen ääni eivät mahdu samaan lauseeseen, mutta yritän silti: mitä saavutan laihtumisella? Olen luonnostani hoikka, mutta kroppani on muuttunut hamsteriksi aikuisiällä. En oikeastaan laihdu kuin korkeintaan hetkellisesti. Nälkiinnyn vaan ja haurastun jos en syö. Ja jos nälkiinnyttää itseään pitkään, vaihtoehtoja on kaksi, kuolema tai palautuminen. Luonto ja henkiinjäämisvaisto ovat onneksi niin vahvoja, että jälkimmäinen on todennäköisempää. Painon jojoilu on kropalle raskasta ja mielelle myös. Yksikertaisesti sillä ei saavuta mitään.

En sano että olisin todellakaan valmis. Matkaa eheään on vielä, mutta nämä asiat auttavat minua pysymään oikealla tiellä. Mikä sinua motivoi?