Kuulumisia. Silleen oikeesti.

Tajusin etten ole aikoihin kertoillut kuulumisia sen syvällisemmin. Vain yksittäisiä asioita sieltä täältä. En ole oikein osannut. Olen kirjoittanut rivin ja pyyhkinyt pois, lopulta tuskastunut ja luovuttanut. Kirjoittanut vain helpoista asioista. Ajatellut, että kohta on paremmin, turha sotkea seiniä mustalla. On paljon asioita, mitkä ovat hyvin - pääsin kouluun, minulla on parhaimmat ystävätkaverit ikinä, olen tehnyt paljon kaikenlaista, suunnitellut tulevaa, ollut sosiaalinen, nauranut. Olen ollut enimmäkseen aika hyvillä mielin.

Mutta...

"mä tiedän kierrän totuutta

mut teen sen suojellakseni sua

oon pahoillani usko mua

mut en tiedä kumman puolesta"

Tämä on soinut jatkuvasti päässäni enkä saa sitä vaikenemaan. Älä riko kaavaa. Vaikka minun piti rikkoa ne kaikki.

"meille uskoteltiin parempi sun on niin

että valintasi teet ja naulaat sen kii

älä riko kaavaa, älä näytä haavaa

pure kiinni hampaat, laske jalat maahan

hetkeksi taas"

Kyllä, olen jättänyt syömättä. Olen heittänyt ruokaa roskiin, vaikka yleensä en ikinä tee niin. Olen lähtenyt lenkille siihen aikaan kun olisi pitänyt mennä nukkumaan. Olen tullut bussilla kotiin kesken lenkin kun hyydyin matkalle. Kyllä, olen laihtunut. Vähän. Näin menee vielä, mutta tästä ei passais kauheesti vähentyä. Laihtuminen ei kuitenkaan ole tässä ongelman ydin. Sydän ei pysy rytmissään. Olen jatkuvasti kamalan väsynyt. Minä vähenen. Olen laatinut itselleni lisää sääntöjä: "jos syön nyt tämän niin iltapuuron voi jättää väliin" tai "jos syön iltapuuron nyt, aamulla voin käydä juoksemassa."

Huoh.

Olen ihan tosissani yrittänyt taistella tätä vastaan, olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa ja odottaa sitä parempaa päivää, jolloin ois vähän helpompaa. Lueskelen kateellisena muiden blogeista kuinka onnistutaan, kuinka herkutellaan, kokeillaan uutta, kuinka ruoasta tulee nautinto ja vielä mitä. Minun kieltolistani on räjähtänyt käsiin. Ei niinkään suurien kalorimäärien vaan vaikka mistä muista syistä. Lopputulos on kuitenkin karu: ennen tutusta ja turvallisesta hedelmäosastostakin on tullut vihollinen. Minulla riittää selityksiä joka lähtöön, miksi tuota ei voi syödä ja miksei tuotakaan. Ruokahalu on hukassa, minun ei oikeastaan tee mieli mitään enkä tunne nälkää. Heikotuksen määrästä tiedän milloin viimeistään on aika syödä.

"olen väsynyt niin näihin oletuksiin

jotka olevinaan on valettuna betoniin

ne ei jätä rauhaan, korvissani pauhaa

kunnes tajuan taas turtumus on helpompaa

hetkeksi taas"

Minua oksettaa tämä. En ymmärrä mitä kaunista tai ihailtavaa tässä "prinsessataudissa" jotkut näkevät. Minusta tämä on ihan helkkarin noloa. Mikä siinä on kun aikuinen ihminen ei osaa syödä? Harmittaa murtaa tämä kuva että olisin paremmassa kunnossa kuin olen, mutta minun täytyy olla rehellinen varsinkin itselleni.

Oon itkenyt tänään silmät päästäni siskolle tätä (ja vähän muutakin..). Sisko kysyi että haluanko että hän kertois tästä isälle. Sanoin että ehkä mieluummin ei. En haluis huolestuttaa ja minulla kuitenkin on ihmisiä tukemassa, kyllä minä pärjään. Olenhan minä aina ennenkin pärjännyt lopulta.

En aio jäädä tähän. Korjaan tämän ja jatkan työtä sen eteen että vielä joku päivä kerron kaikille että paranin.