Lokakuuhulluus

Päätin että tämä blogi on minun ja saan kirjoittaa mitä vaan. Ollapa tämä tänään henkireikä ja ajatusten kaatopaikka. Joten...

°°°°°°°°°°°°°°°°°°°

Varasisko pyytää sovittamaan ompelemaansa mekkoa, joka on hänelle liian lyhyt. Auttaa vetoketjun ylös, päästää irti ja mekko putoaa lantiolleni. Meitä naurattaa ihan kamalasti. Nostan mekon, se putoaa taas. Sekunnin sadasosan ihmettelen kylkiluita ja ajattelen että peili tai mieli keksii omiaan. Saman mekon vetoketju ei mahdu kiinni varapikkusiskoni yllä. Emmekö olekaan samankokoisia?

Nauran M:lle, että hänen peilinsä vääristää, hoikentaa ihan hulluna. Saan vastaukseksi hölmistyneen katseen, "ai miten niin?"

Kerron psykologille, että työpaikan pukkarin hoikentavat peilit hämmentävät minua välillä, mutta tiedän että ne ovat väärässä. Kotona näen itseni yhtä isona kuin ennenkin. Olen tehnyt ja saan jatkossakin tehdä paljon töitä hyväksyäkseni itseni tällaisena.

Näemme ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa viime kevään jälkeen. Ensimmäinen asia, jonka hän toitottaa kovaan ääneen heti ovella on "sä oot laihtunu ihan silmissä!" Ai miten niin? En kai. "No kato nyt, mähän saan sormet sun vyötärön ympärille... melkein."

Tein vaakalakon muistaakseni toukokuulla. Näin isomman lukeman kuin ehkä ikinä. Ahdistuin ja päätin etten halua nähdä mitään lukemia enää, keskityn vain siihen miltä tuntuu ja miten voin. Olin onnellinen ja kiireinen, keskityin vain elämiseen. Nyt kuitenkin uteliaisuus vei voiton. Halusin todistaa, että ystäväni on väärässä. Ensin ajattelen, että vaaka on rikki. Kysyin M:ltä näyttääkö vaaka hänelle järkevää lukemaa. Kyllä, ihan oikein näyttää. Kuulemma. Siinä tapauksessa olen viisi kiloa vähemmän kuin alkukesällä. Yritän järkeillä asiaa: työt, stressi, helteet, hyvin vaiheinen tunne-elämä (koko skaala palavasta ihastumisesta kuristavaan ahdistukseen), levottomuus, liikuntaöverit, flunssa. Eihän tämän pitäisi mikään yllätys olla. Mutta miksi en ole huomannut? Olen vain keskittynyt välttelemään peilejä ja elämään ajatuksen kanssa, että rakennan minäni normaalipainoisen kropan varaan ainaisen alipainon sijaan. 

Ravitsemusterapeutti kirjoitti tyhjälle paperille "Paino?" Kerroin mitä se oli viimeksi ja mitä sitä edellisellä kerralla. Hän piirtää lyijykynällä näkymätöntä ympyrää taulukkoon ja kysyy ymmärränkö ja olenko itse huolissani tästä. En oikein osaa sanoa mitään. Alipainoinen. En näytä siltä. En. Vaikea painonlasku, niin tämä kuulemma lääketieteellisesti määritellään kun lasketaan prosentteina. Sana jää päähäni pyörimään loppupäiväksi, mutta en ymmärrä sitä. Hän ehdottaa painoseurantaa ja järempiä hoitotahoja, mutta kiemurtelen ja kerron ettei se taida auttaa ketään. Ahdistaa niin paljon etten tiedä miten olisin.

On outo olo. Katson peiliin ja rypistän otsaani, en tiedä mitä näen. Tai en ole varma voinko uskoa siihen. Mietin elämääni. En halua luopua mistään. En ystävistä, rakkaudesta, työstä, urheilusta, vapaudesta, yöunista. Tässä ei kuitenkaan ole kyse pelkästä vaakalukemasta vaan jostain paljon suuremmasta mistä en saa otetta. Välillä pelottaa ihan kamalasti. En silti aio vajota tähän suohon nyt. Enää. Ikinä.