Ikävä.

Minulla on ihan hirvittävä ikävä kesää.

Ikävä sitä kun katkottiin oksia käsin, sytytettiin nuotio ja sinä teit loimulohta.

Ikävä kuraista, nauruntäyteistä fillarilenkkiä metsässä.

Ikävä frisbeen heittelyä rantanurmikolla.

Ikävä meidän omaa puistojumppaa lehmuksien varjossa.

Ikävä laituria ja mansikkajäätelöä.

Ikävä parvekkeelle tunkevaa lämpöä ja aamuteetä alusvaatteisillaan.

Ikävä sitä kun me laulettiin ja tuntui siltä että meidän äänet kuuluu yhteen.

Ikävä sinua.

Ystäväni näytti tämän minulle ja ihastuin siihen heti. Se muistuttaa tunnelmallaan paljosta.

Se oli heinäkuun paahtava helle. Pelkäsin koko ajan että pyörryn, ettei jalat kannakaan, mutten kehdannut kertoa. Paljon ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Me livahdettiin uimaan ja bändi soitti taustalla. Sanoit, ettei kukaan muista kohta, että lähdettiin. Uitiin pieneen saareen. Rakasteltiin ja mun sisällä paloi joku. Taustalla bändi soitti ihan kuin elokuvissa: "tahdotko mut tosiaan, suhteeseen vakavaan.." Katoin sua ja kuiskasin että haluutko sä olla mun kanssa. Sanoit että "joo, jos sä haluut olla mun kanssa." Vastasin myöntävästi, vaikka vasta jälkeenpäin tajusin mitä se oikeasti tarkoitti... 

Yritän järkeillä ja miettiä kaikkea sitä mitä ei ole ikävä. Yritän muistella niitä kertoja kun itkin ja varsinkin niitä kertoja kun en itkenyt vaan kiersin ympyrää, välttelin pysähtymistä, pyöräilin liikaa ja unohdin syödä. Kuinka etsin vastauksia horoskoopeista, puhalsin kymmenen puhalluskukkaa ja toivoin, toivoin, toivoin...kun en enää muuta keksinyt. Yritän muistaa miten mitättömäksi ja arvottomaksi itseni tunsin välillä. Kuinka kadotin ison osan itsestäni. Muistan myös kuinka salaa haaveilin kuolemasta ja tiesin jo miten olisin sen tehnyt tiukan paikan tullen... Se ajatus tuntui lohdulliselta. Kaiken tämän jälkeen en ymmärrä miksi on vieläkin ikävä?