Aikamatka

Istun pimeässä ja perhoset lepattavat vatsassani. Nyt istun vain yleisössä, mutta silti jännittää. Sama näytelmä, sama ohjaaja, eri teatteri. Muistan vieläkin vuorosanat ulkoa, omani ja muiden. Henki salpautuu, vaikka tunnen käsikirjoituksen alusta loppuun. Tämä on kuitenkin tavallaan eri tarina, en tunne näyttelijöistä ketään. Yhtäkkiä muistan paljon sellaista mitä olin unohtanut. Muistan mitä kävin läpi kaksi vuotta sitten. Muistan miten vaikea oli keskittyä töihin kun yritin samaan aikaan päästä sisälle miltä tuntuisi löytää oma lapsi kuolleena. Liimasin vuorosanoja keltaisille lapuille työpöydän sermiin, suljin silmät ja painoin mieleen. 

Muistan sen illan kun lauloin pimeässä laiturilla ja mietin miten ihmeessä uskallan laulaa yksin niin monelle ihmisille vaikka olin vannonut etten laula julkisesti. Muistan miten kävelin treeneihin, juoksin kotiin ja vastasin kysyjille että kaikki on ihan hyvin. Muistan sen syksyn hulluuden, kuinka huolissani olin kadonneesta ystävästäni ja ryhdyin varasiskoksi hänen pikkusiskolleen joka oli huolesta sekaisin myöskin. Muistan kenen sylissä nukuin silloin monta yötä. Muistan kuinka itkin takahuoneessa ennen yhtä esitystä enkä kehdannut kertoa kenellekään mitä oli tapahtunut. Muistan myös sen energian, mitä teatterista sain. Muistan yhteishengen ja monta sattumusta ja pientä kohtaamista. Ja miljoona muuta asiaa. Muistan koko raastavan raskaan ja antoisan ajanjakson.

Kuuntelen lauluja, joiden sanat osaan vieläkin ulkoa vaikka unissani. Tunnen kuinka pala nousee kurkkuun. Olen aina tällainen! Kun kuulen sen laulun minkä itsekin olen laulanut, en pysy enää ollenkaan kasassa vaan itken ihan sojona. Itku on hyvä, puhdistava. Ystäväni puristaa kättäni lujaa ja minua itkettää lisää kun hän on niin turvallinen ja hyvä.