Monesti sanoo rakkaus

Välillä tulee ihan kamalan irrallinen olo kun mietin asioita, elämääni. Kävelimme siskoni kanssa entisen kotikaupunkini katuja ja kuuntelin vuodatusta siitä kuinka meidän vanhemmat ovat elossa, mutta eivät olemassa varsinaisesti. Se on ihan totta. Äitiin ei ole saanut yhteyttä sitten lapsuusiän jos silloinkaan ja niin vaikeaa kuin tätä on ääneen myöntääkään, välit isäänkin ovat kylmettyneet viime vuosina. Siskoistani toinen itkee minulle usein puhelimessa kuinka isä ei enää välitä yhtään. Yritän pysyä vahvana ja lohduttaa: ei se ihan niin ole pelkästään. Isällä on muistisairaus, joka tekee poissaolevaksi ja välinpitämättömäksi. Siksi hän ei enää kuuntele ja on välillä suoranaisen töykeä. Ei ilkeyttään, vaikka siihen on vaikea suhtautua. Hoitoon hän ei jääräpäisyyttään suostu. Ollaan yritetty vaikka mitä, mutta isä raivostuu aina ja etääntyy joka keskustelun myötä entisestään. Tällä vauhdilla pahimmassa tapauksessa jäljellä ei ole enää kuin ehkä kaksi vuotta siihen ettei isä välttämättä tunnista meitä enää. Siihen on pakko alkaa henkisesti valmistautumaan.

Jossain kohtaa ihmisestä tulee aikuinen, taidan olla jo sellainen vaikka aina ei siltä tunnu. Täytyy pärjätä omillaan. Ja pärjäänhän minä, vaikka välillä kaipaan "aikuista" jolle soittaa hätätilanteessa. Ystäviä on onneksi, hyviä sellaisia sekä tietenkin siskot. En ole siis yksin vaikka välillä onkin hieman yksinäinen olo. Tai ehkä "irrallinen" kuvaa tätä paremmin kuin yksinäinen. Minä en ole kiinni oikein missään. Kaipaan läheisyyttä, mutta samalla en kestä sitä. Psykologini sanoi joskus kauan aikaa sitten, että minulla on "anorektikon mieli," joka ei osaa vastaanottaa mitään hyvää: ei ruokaa, ei rakkautta, ei apua. En tarvitse, en ansaitse ei ei ei kiitos kaikki on ihan hyvin.

Ryssin kaikki mieskuviot kahdella tavalla: joko niin että ihastunrakastun valtavasti, mutta sitten alankin käyttäytyä torjuvasti, koska pelkään tulevani hyljätyksi, jos takerrun liikaa. Lopulta kyllästyn itse tai sitten toinen osapuoli ei kestä poukkoiluani mikä on ihan ymmärrettävää. Tai sitten käy niin, että toinen osapuoli ihastuurakastuu enemmän ja saa minut ahdistumaan: minusta tuntuu etten voi mitenkään täyttää sitä kaikkea mitä toinen minulta odottaa. Ahdistun jos joku sanoo että "sinua ihanampaa ei ole." Sehän on ihanasti sanottu ja siitä pitäisi olla otettu, mutta minä käännän sen niin, että tuo vaan kuvittelee liikoja ja tulee vielä pettymään. 

Monet pitävät minua kilttinä runotyttönä, mutta minusta tuntuu että olen pilannut monen elämän murskaamalla unelmia. En haluaisi satuttaa ketään ikinä, mutta silti olen tehnyt niin kun en ole osannut sanoa ajoissa ei. Eieieiei miksi se on niin vaikea sana??

Tajusin yhtenä päivänä, että olen mieltynyt viime vuosina eniten hieman etäisiin ja jopa välinpitämättömiin miehiin. Heidän kanssaan on helppo olla kun tuntuu ettei olemiseen liity minkäänlaisia odotuksia kummankaan puolelta. Pahimpaan nälkäkuuriaikaan hengailin ihmisen kanssa, jolla ei ollut aavistustakaan miten sairas sillä hetkellä olin. Lähinnä hän vaan naureskeli kun olin "tuollanen tirppa," ja kuori minulle porkkanoita, koska en syönyt muuta. Hänen seurassaan olin henkisesti lomalla, ei tarvinnut miettiä mitään...

Pidemmän päälle tällaisista välinpitämättömyys-viritelmistä ei jää käteen yhtään mitään. On ihan ookoo elää hetkessä jos sillä hetkellä hyvältä tuntuu, vai onko? Riippuu mitä elämältään haluaa. Minä en oikeastaan tällä hetkellä tiedä. Tai tarkemmin, en tiedä mitä USKALLAN haluta ja toivoa.

Juuri nyt tahdon kävelylle, mielellään aika pitkälle!

Ps. Tekee mieli pyytää anteeksi avautumista ja selitellä ettei elämäni oikeasti ole näin ankeaa jne jne... Oli vaan pakko saada purkaa tämä jonnekin, jotenkin. On taas hieman helpompi hengittää.