Vannoutuneena syksyihmisenä en ole ollut oikeastaan yhtään harmissani tästä syksystä keskellä kesää. Harmittaa vain niiden puolesta, jotka ovat joulusta asti odottaneet paahtavia helteitä ja joille nimenomaan lämpö ja aurinko on se voimanlähde.
Olen vilukissa, mutta silti pidän viileästä. Pidän huppareista ja kaulaliinoista ja säärystimistä. Pidän raikkaasta ilmasta ja siitä mitä kaikkea sadesää antaa anteeksi...
Kesä ja helteineen on ihana sekin, mutta samalla myös vaativa. Syksyisin monesti huokaisen helpotuksesta kun enää ei tarvitse repiä kaikkea iloa irti polttavan aurinkoisista päivistä. Syksyisin pursuan uudenlaista energiaa ja jaksan mitä vaan. Syksyissä on tietynlainen jännitys, uuden alku. Liekö peruja kouluajoilta kun tuntuu, että vuosi alkaa syksystä.
Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, nythän on vasta kesäkuu ja kesä saa olla sellaisena kuin on. Se, mitä piti sanomani oli se, että yksi parhaista elämän viisauksista on mielestäni se, että ei pidä valittaa asioista, joille ei voi mitään, koska siinä menee energiaa hukkaan. Säätila on yksi sellainen asia mille ei yksinkertaisesti voi mitään. Toinen hyvä neuvo on elää hetkessä niin paljon kuin mahdollista. Jos elää liikaa tulevassa tai menneessä, moni asia tästä hetkestä voi jäädä huomaamatta.
Maanantaina kun olin lähdössä polkemaan töihin sateessa, jäin hetkeksi höpisemään naapurin lasten kanssa, jotka kyselivät onko kissa parvekkeella (hah, Allun fanit!). He kyykkivät maassa ja hämmensivät kuralammikkoa. Harvahampainen hymy kertoi, ettei haittaa vaikka sataa. Kun sen oikein oivaltaa...
Nyt täytyy suunnata nukkumaan pikapikaa. Huikkailkaa muuten, jos olette lauantaina tulossa törmäilemään niin tietää sitten odotella jos niikseen tulee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥ !