Mä pistin laidat kii, mä pistin laidat kii-ii

(tää biisi ei nyt kyllä liity mitenkään, se vaan on soinu päässä koko päivän ja nyt näköjään non-stopilla huomasin just :D)

Mulla oli lääkäriaika, minkä tarkoituksena oli ADD-alkuhaastattelu minkä pohjalta luulin saavani lähetteen eteenpäin. Toisin meni. Tää koko farssi alkoi jo joskus aikaa sitten kun varailin aikaa. Sain varsinaisen ajan lisäksi puhelinajan. Lääkäri kertoi kirjoittavansa lähetteen puhelimessa ja että voisin peruuttaa käyntiajan. Ajattelin, että pidän ajan varmuuden vuoksi ja peruutan vasta myöhemmin jos niikseen tulee. Psykologi sanoi, että lähete tulee bumerangina takaisin, koska sitä varten tarvitaan omalääkärin tekemä alkuhaastattelu. En peruuttanut aikaa. Sain kotiin nipun papereita, tietojenhakulomakkeita kouluterveydenhuollosta/sosiaalitoimesta/sairaaloista/ja ties mistä. Ajattelin, että ehkä lääkäri kertoo mitä pitää tehdä. Tässä keskustelu tiivistetysti:

Lääkäri: Miks sä tulit tänne?

Minä: Niin sun pitäis ilmeisesti tehä se alkuhaastattelu..?

Lääkäri: Mä en tiedä susta mitään, ootas. Mulla on 50 potilasta päivässä.

Minä: ....

Lääkäri: Pitäis tehä huumetestit ja lähiomaisia pitäis haastatella myös.

Minä: Joo, tiedän, mut se on kyl vähän hankalaa ku ei oikein oo sellasii joita vois haastatella...

Lääkäri: Onko sulla äiti, isä?

Minä: Joo on, äiti on alkoholisti, ei olla kauheesti yhteyksissä ja isällä on etenevä muistiongelma.

Lääkäri: Sulla on TRAUMOJA.

Minä: Joo voi olla.

Lääkäri: Miten sun siskot?

Minä: No ne on itekki ollu lapsia sillon kun minäkin.

Lääkäri: No sähläätkö sä? (tais olla ainoa ADD-aiheeseen liittyvä kysymys)

Minä: Jatkuvasti...

Lääkäri: Alotitko sä siellä psykologilla?

Minä Joo no vuos sitten.

Lääkäri: Mitäs tässä nyt pitäis tehdä.

Minä: Mä en tiedä.

Lääkäri: Mä en tiedä susta mitään. Tarttis tiedot sosiaalitoimesta.

Minä: Mä en usko että siellä on mitään?

Lääkäri: Päiväkodista.

Minä: Tuskin on olemassa enää eikä niissä varmasti oo mitään ku en häirinny ikinä ketään ja olin ylikiltti ja hiljanen.

Lääkäri: Näkymätön lapsi. Sä oot kokenu niin traumaattisia asioita, ettei pienten pitäis ollenkaan nähdä.

Minä: No sille ei oikein enää voi mitään.

Lääkäri: (lukee papereita) Pitäiskö tolle sun masennukselle tehä jotain?

Minä: En mä oo masentunu, mulla menee nyt ihan hyvin.
Lääkäri: Sä voisit kirjottaa vaikka päiväkirjaa.
Minä: Joo niitä löytyy kyllä vino pino et on tullu kirjotettuu kyl.

Lääkäri: Mä en tiedä mitä tässä pitäis tehdä. Ota nää lomakkeet ja mee tuohon vastaanottoon täyttämään ne niin palataan asiaan myöhemmin.

Siinä se kymmenen minuuttia menikin. Mietin, että mitäs hittoa nyt, menenkö nyt sinne huumetesteihin, varaanko uutta aikaa, kenelle piti hakea tietoja, mitä mä taas missasin? Tungin lipareet laukkuun ja kävelin vastaanottoluukun ohi ulos. Haukkasin happea ja keräilin itseäni hetken. Mä pärjään kyllä ja selvitän tän jotenkin, yksin. Taas... Mä en taida ihan oikeestikaan jaksaa ryhtyä tähän. Selvyys ois ollu kiva, mut en taida jaksaa tämmöstä pyöritystä. Mun elämä on yks kaaos ja pään sisällä pauhaa ikuinen disco. Inhoon itteäni ja poden jatkuvaa syyllisyyttä kun en saa vastattua viesteihin ajoissa, sössin kaikki ihmissuhteet, kaikki on vaiheessa, oon aina myöhässä ja unohdan kuunnella. Ihmiset nauraa tai loukkaantuu kun unohdan ja hukkaan kaiken. Ja saa nauraa, ei se haittaa, eihän tässä muutakaan voi! Paitsi muistilappuja. Ihan helvetisti muistilappuja ja To do -listoja. Tiukat säännöt, että ajoissa nukkumaan (kuten esim nyt hah!). Pääsen kai joskus ensi talvena hlökohtaiseen valmennukseen sille ihanalle neuropsykolle, joka ei kyseenalaistanut tätä missään vaiheessa vaan oli täynnä ymmärrystä ja hyväksyntää. Etten oo tyhmä. Siihen asti yritän selvitellä tätä itekseni ja elää elämääni eteenpäin murehtimatta liikaa, koska se ei nyt vaan auta. Siis jahka tää ketutus on selätetty ensin. Huomenna on varmaan paremmin jo, töttöröö. Kiitos ja anteeksi, kylläpäs helpotti!

Että semmosta. Tässä muuten avautuminen edellisestä reissusta samaisen lääkärin luona kun kävin valittamassa rytmihäiriöitä heh...