Hyrrä pyöriivierii

Istun keskellä harmaata kiiltävää nukkamattoani, heijaan edestakaisin silmät kiinni ja laulan. Annan äänen tulvia koko kehoni läpi ja resonoida otsassa ja vatsanpohjassa asti. Käsissä on kumma tunne aivan kuin irtaantuisin todellisuudesta. Olen lukenut täyttä hulluutta, samaistunut ja uppoutunut johonkin todellisuuteen mikä ei ole totta puoleksikaan. Toisaalta olen myös oivaltanut paljonkin. Ymmärrän paremmin miksi kaipaan ja pelkään yhtäaikaa ja miksi haluan tuntea vahvasti. Tätä hulluutta ja paloa ei ymmärrä moni, enkä osaa sitä kunnolla selittää, mutta olen tavannut sellaisia, joiden silmistä olen nähnyt heti että he ymmärtävät. Tapasin yhden sellaisen viime sunnuntaina erään teatteriesityksen jälkeen. Mekin oltiin kerran samaan aikaan samaisella lavalla. Me ollaan poljettu lujaa hiekkaisia alamäkiä, uitu kylmässä vedessä, dyykattu, pyöritty korikeinussa monta tuntia ja juteltu hävyttömän avoimesti monesta asiasta. Kerran pyörin metsässä huivi silmillä ja sinä ohjasit kädestä pitäen. Muistan miten avoinna kaikki aistit silloin olivat, muistan hyvin, hyvin tarkkaan.

Halasit lujaa, nostit ilmaan ja pyöritit. Sanoit, että on ollut ikävä. Mullakin on ollut. Samaan aikaan vieressä oli se, jota en uskalla halata enää vaikka olisin halunnut. Vaikken katsonut, tunsin palavan katseen selässäni. Sen ihmisen haaveisiin ja kuvitelmiin en sopinut. Tuotin valtavan pettymyksen kun en ollutkaan kiltti runotyttö. Poden syyllisyyttä vieläkin kun en ymmärtänyt varoittaa ajoissa. Ja olen pahoillani.

Minun korteni vilkkuu konsernin henkilöstölehden kannessa. Voi luoja en tiennyt, että kuva tulisi kanteen! Kuvassa on kurittomat hiukset, olemattomat rinnat ja viiltelyarvista photoshopatut käsivarret, hah! Roikun kankaan varassa mustalla taustalla pää alaspäin ja pidän toisesta jalastani kiinni. Mietin näytänkö minä tuolta vai vääristääkö kuva? Olenko lihonnut? Ei, kieltäydyn ajattelemasta niin. Kukaan muukaan ei ajattele sitä. Olen kiusaantunut kuvan tuomasta huomiosta, vaikka työkaverit sanovat vilpittömästi ´vau.´ Hymyilen hämmentyneen ujona ja soperran kiitosta. Häpeän kömpelöä kieltäni. En tiedä miten olla ja he eivät tiedä minusta mitään. Leikittelen ajatuksella että pudottaisin pommin, kaiken - koko alastoman totuuden siitä pyörremyrskystä pääni sisällä. Vessassa katson peiliin, vääntelen naamaa, nojaan seinään, suljen silmät ja hengitän. Puren huulta. Keräilen itseäni jotta saisin pidettyä tyynen ulkokuoren. Kontrollin. Illalla haaveilen hulluudesta, kesyttömistä ihmisistä ja kesäöistä. Ei hemmetti, olen taas valvonut liian myöhään.

Minun piti kirjoittaa tämä päiväkirjaan hieman toisella tavalla, mutta lipsahtikin sievästi siistittynä versiona blogiin. Ehkä niin voi joskus tehdä. Pahoittelut sekavasta höpinästä - ymmärrän jos sanotte, ettette ymmärtäneet mitään.

Ps. Kiitos ihan valtavasti edellisen postauksen tsemppaavista kommenteista, antoi voimaa niin paljon.. <3