Lihallisia himoja

Oon ollu ilman jo niin pitkään, etten enää tarkalleen muista miten pitkään. Alkuun ajattelin etten tarvitse sitä, että tulen helposti toimeen ilmankin ja voin tyydyttää tarpeeni muilla keinoilla... Muutama kuukausi sitten työpaikan taukotilassa huomasin himoitsevani toisen omaa. Tuoksu, ajatus. Joku siinä viehätti. Kielsin tämän kuitenkin itseltäni vedoten järkisyihin. Välillä sain ajatuksen pois, mutta tuon tuosta se palasi mieleeni ja yltyi lopulta himoksi. Lihalliseksi himoksi. 

Ymmärsitte varmaan, mistä puhun? Niin siis jauhelihasta. Vannoutunut vegepelle kävi himoitsemaan jauhelilihaa. Yritin neuvotella itseni kanssa, eikö minun voisi tehdä mieli vaikkapa kanaa? Olisihan vaalea liha nyt paljon pienempi shokki elimistölle, joka on päässyt viime aikoina vieraantumaan kalastakin. Mutta ei. Jauhelihakastiketta ja makaronia, sitä piti olla ehdottomasti. Makaroni, onko pakko? Kyllähän minä muistan, ettei vehnä sovi... Ei se haittaa. Tämän kerran, jooko? Noniin. Ketsuppia myös, kiitos.

Hetken mietin, osaanko edes tehdä enää mitään lihaisaa, mutta onnistuihan se. Oli hyvää, yllättävän. Silti jokin narskahtava osanen ja pieni verenmaku? Olin varautunut pahoihin vatsanväänteisiin, mutta ei tullut mitään! Seuraava nälkä tuli vasta joskus myöhään illalla ja silloinkin kohtuu vaimeana. Ehkä kroppa osaa himoita sitä mitä tarvitsee? Ei minusta silti lihansyöjää ole nyt tulossa, vaakakupissa painaa moni asia terveyssyistä ympäristötekijöihin. Silti en tyrmää ajatusta esim. kerran kuussa tapahtuvasta lihan syömisestä. Esimerkiksi riista tuntuu ajatuksena paremmalta kuin tehotuotettu nauta tai kana-parka. Ehkä?

Tulipahan tehtyä! Ja kaikki lähti eväskateudesta...