Auringonpimennys

Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan
Linnut nousi taivaalle huutamaan
Mä meinasin itkuun purskahtaa
Käviks tässä sittenkin näin
Me puhuttiin
Mitä jos me jäädään pimeään
Hervottomina hetkeen värisemään
Jäänteiksi maailmaan jäähtyvään
Tuijottamaan ylöspäin

Ja jos en muuta niin sen tiedän et sinä hetkenä rakastin
Kun päivä oli nuori ja ihanasti sekaisïn

Minulla on noin miljoona asiaa mitä haluisin teille kertoa, anteeksi hiljaiselo - en ole yksinkertaisesti kyennyt pysähtymään blogitekstin vertaa. En. Istuminen tuntuu henkisesti ja fyysisesti huonolle. Söin töissä vahingossa seisten yhtenä päivänä vaikka olen siellä yrittänyt käyttäytyä edes jokseenkin normien mukaan... Yhtenä päivänä katseltiin auringonpimennystä hitsauslasien läpi, toisena päivänä paettiin pihalle palohälytystä.

Myin puoli omaisuuttani niin, että kotonani kaikuu paremmin kuin kylpyammeessa. Hankkiuduin eroon kaikesta vanhasta, turhasta ja epäkäytännöllisestä. Tästä lisää ehkä myöhemmin. Voisin tehdä Sisustuspostauksen siitä huolimatta, että olen varmasti maailman onnettomin sisustaja, en vaan osaa nähdä kokonaisuuksia ja kadehdin niitä jotka osaa. On tuntunut hyvältä puuhata ja touhottaa. Jos pysähdyn, alkaa itkettää. Alta aikayksikön. Oon samaan aikaan väsynyt kuin kuolema ja silti täynnä virtaa. Tätä hetkeä ehkä kuvaa se, että yhtenä päivänä lenkillä nauroin ensin jollekin asialle mikä tuli mieleen ja puolen kilometrin päästä itkin enkä enää muista miksi. Huhtikuun olen lomalla aka työtön paska mikä tuntuu tällä hetkellä lähinnä pelastukselta. Saapahan hetken hengähtää.

Yhtenä iltana pysähdyin hetkeksi. Makasin puolialasti sängyllä kissojen ympäröimänä. Tuijotin kattoon ja kuuntelin kehräystä. Sen sanotaan poistavan stressiä ja alentavan verenpainetta. Oikeastaan siinä hetkessä oli jotakin sensuellia - mustavalkoiset lakanat, mustavalkoinen kissa kuin turkiseläin ihoa vasten, valkoiset sääret ja sydämenlyönnit.