Oon lähdössä töihin kun ohimennen huomaan pursuavan postilaatikon. Käyn nappaamassa postit auton kyytiin pois naapureiden uteliaiden silmien alta. Hävettää. Miksi näinkin arkinen asia voi olla niin vaikea? Työpaikan pihalla silmiä kuumottaa ensimmäisen kerran, mutta nieleskelen. Yritän keskittyä töihin ja olla touhukas, olla ajattelematta mitään. Ei nyt. Väsyttää ihan kamalasti. Koko elämä. En tiedä tulenko ikinä pärjäämään kunnolla. En jaksa olla seurallinen. Yksi työkaveri nyökkää ja hymyilee hyväksyvästi ja hetken minusta tuntuu kuin hän näkisi lävitseni. Mietin kuolemaa. Se tuntuu pelottavalta, mutta lohdulliselta. Ymmärtäisikö siskot? Ei, pilaisin heidän elämänsä, en voi. Pakko pysyä hengissä ja kiinni elämämässä jotenkin. Mutta miten? Elämäni on yhtä sekaisin kuin pahaisella teinillä, erona vain se että kukaan ei aseta rajoja. Mielialani heittelevät häränpyllyä joka toinen tunti. Hetken voimantunnossa kaikki tuntuu selkeältä ja hyvältä. Toisessa hetkessä taas en näe mitään mieltä missään ja etsin pelkästään ulospääsyä. En kehtaa kertoa tästä ystävilleni, koska en haluaisi olla taakka. On eri asia puhua jostakin selkeästä ongelmasta johon on olemassa ratkaisu kuin tällaisesta epämääräisestä sotkusta.
Tämä on niitä hetkiä kun ajattelen, olispa äiti. Sellainen "ärsyttävä" äiti, joka soittaisi melkein joka päivä ja kysyisi olenko muistanut syödä. Olenko siivonnut. Mitä kuuluu? Pyytäisi lenkkiseuraksi ja saunaan. Kuuntelisi ja vastaisi, että kaikki järjestyy kyllä. Auttaisinko leipomisessa?
Seinälläni roikkuu tilkuista ommeltu sydän, jonka sain koulun terkkarilta sinä päivänä jolloin katsoin kun luokkatoverini valmistuivat. Minä kompuroin viimemetreillä kuukauden sairaslomalla kun kävelin itseni tilttiin... Hän sanoi, että "sä vaan oot sellanen että sut vois ottaa syliin ja viedä kotiin. Mä voisin olla sun äiti!" Se oli niin ihanasti sanottu, etten unohda sitä koskaan. Aiemmin keväällä kun olin vielä sairaslomalla, samainen täti soitti minulle ja kysyin tulenko hänen kanssaan koululle syömään. Sitten me käytiin yhdessä syömässä kuin ihminen ja ihminen eikä kuin hoitaja ja hullu opiskelija.
Mutta kuka puhaltaa nyt kun töistä tullessa purskahdan itkuun enkä pysty lopettamaan?
Voin samaistua oloosi täysin! Itselläni on aivan samoja fiiliksiä. Saman päivän aikana saattaa tuntua siltä, että kaikki (tai ainakin suurimmaksi osaksi) on ok, kun taas heti perään voi olla kovinkin ahdistavat ja kuolemanväsynyt olo. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä eikä jaksaisi olla olemassa.
VastaaPoistaOlisiko sinulla joku uskottu tai luottohenkilö, jolle voisit soittaa hädän hetkellä? On tosi kurjaa, ettei äitisi ole auttamassa ja tukemassa sinua eteenpäin. Olen kuitenkin ymmärtänyt blogisi kautta, että sinulla on läheisiä ystäviä ja sukulaisia, jotka tuntevat sinut hyvin ja ovat olleet aiemmin apuna? Jos uskaltautuisit ottamaan yhteyttä ja sanomaan, että tarvitset halausta ja kuuntelevaa korvaa. Tiedän, että usein ei viitsi vaivata ketään omilla ongelmilla. Mutta jos se helpottaisi oloasi ja uskon, että läheisesi haluaisivat auttaa sinua.
Voimia!
Lohdullista, mutta ikävää toki että samaistut näihin fiiliksiin. :/
PoistaKyllä mulla varmasti ois, mutta en vaan kehtaa. Tulee heti sellanen olo että oon taakka, enkä haluis kuormittaa läheisiä liikaa. Nurinkurista kun itse vastaisin ja auttaisin ystäviä ilomielin jos suinkin voisin, mut kuitenki tuntuu että minä en saa tukeutua liikaa. Ja toisaalta tää fiilis iski pahiten kesken työyön ja sen jälkeen niin siihen aikaan ei oikein soitella. Mut oot ihan oikeessa, kehen sitä tukeutuu jos ei ystäviin/siskoihin kun sellaisia kuitenkin on?
Ps. Voimia myös <3
<3
VastaaPoistaTuttua tuo häränpylly -kuvio. Omatkin fiilarini heittelehtivät järkyttävästi ja erityisesti sen mukaan mitä olen syönyt / jättänyt syömättä. En tosin ehkä koskaan ole onneni kukkuloilla, mutta välillä edes päiviä, jolloin kaikki ok. Itsellä syömisen suhteen enemmän tai vähemmän käsistä ryöstäytynyt viikonloppu takana :'( Eli täälläkin ankeat oltavat. Tsemppiä meille! Muistetaan, että niitä parempia hetkiä on ollut. Ja niitä tulee!
Voi sua, koeta ny syödä siel. Hirmusesti tsemppistä ja voimia <3
Poistase kun teet kaikkesi, jaksat ja jaksat vaikka et oikeasti jaksaisi. pääset kotiin ja purskahdat itkuun. niinä hetkinä toivoisi, että äiti ottaisi syliin ja pitäisi siinä niin kauan, että itku loppuu. pitäisi huolta, kun itse ei jaksa.
VastaaPoistasilloin on niin yksinäinen olo.
mutta hei, kyllä me jaksetaan. kun jaksetaan, niin lopulta on helpompaa, eikö niin? <3
Juuri tuollaisina hetkinä... <3 mut kyl myö jaksetaan, voimia sulle ^^
PoistaVoimia <3 Joskus elämässä on rankkaa ja jokainen päivä on vain taistelua. Jokainen tunti ja minuutti on sitä taistelua. Hetkittäin on hyvä olla ja maailma näyttää hyvälle, mutta sitten fiilikset taas muuttuu. Mutta siitä vaiheesta on päästävä eteenpäin. Taisteltava ja voitettava. Sinä olet ihana, vahva ja voimakas<3
VastaaPoistaMinä juttelin kaverini kanssa puhelimessa ja hän totesi minulle yht'äkkiä, "muistatko kun suunnilleen viitisen vuotta sitten sanoin sulle, että kyllä se aurinko vielä risukasaankin paistaa. Eikö se hetki ole aikalailla nyt?" Ja sillä hetkellä tajusin, että kyllä se hetki on nyt. Silloin oli vaikeaa ja en olisi jaksanut herätä edes seuraavaan aamuun. Mutta niin se aurinko paistoi tähänkin risukasaan lopulta.. Hyvät hetket on edessäpäin <3
Kiitos viisaista sanoista, noinhan se menee. Aurinko paistelee onneksi tähänkin pöheikköön aina välistä, aina ei oo pilvistä. ;) sinä oot kyl ihan mahtava toivoa antava esimerkki siitä miten asiat voi kääntyä hyväksi <3
PoistaPuit jälleen kerran ajatukseni sanoiksi. Kun kaikki on näennäisesti hyvin, mutta sisällä vallitsee kaikesta huolimatta täysi kaaos ja paha olo. :(
VastaaPoistaIkävä kuulla että sinäkin joudut samaistumaan tähän :/ paljon jaksamisia ja voimia sulle <3
PoistaKuulostaa tutulta toi olo... :/ voimia valtavasti <3!
VastaaPoistaKiitos samoin sulle <3
Poista