Missä mää ny olinkaan?

Pysähdy. Keskity. Kuuntele. Nyt nainen skarppaa!! Se ei aina ole kovin helppoa, ei ole oikeastaan ikinä ollut. Ihan pienenä uppouduin usein johonkin ihan omaan maailmaani, uppouduin niin syvälle omiin ajatuksiini, etten nähnyt tai kuullut mitään. Koulussa oli vaikea keskittyä piirtämättä tai ilman muuta mekaanista oheistoimintaa. Jos kädet lepäsivät, ajatus lähti harhailemaan. 

Olen pitänyt itseäni hyvänä kuuntelijana ja kaveripiiristä moni uskoutuu minulle ja monesti ihan randomitkin. Olen hirmuisen otettu tästä. Kuuntelen mielelläni ja minua kiinnostaa ihan valtavan paljon muiden elämäntilanteet ja tunne-elämän kiemurat. Silti joudun välillä tekemään valtavasti töitä pitääkseni ajatukseni kurissa. Kahvilassa huomaan välillä, etten katsokaan enää ystävääni silmiin ja kuuntele vaan seuraan hänen takanaan istuvaa pöytäseuruetta.

Jos puhun maratonpuhelua, en voi istua paikoillani vaan vaeltelen ympäriinsä, siivoan tai teen jotakin muuta mikä pitää kädet kiireisenä, mutta ei sinällään vaadi ajattelua. Muuten unohdan kuunnella.

Kirjoitin työhakemukseeni, että opin nopeasti, mutta unohdin mainita, että unohdan yhtä nopeasti. Hävettää kun kysyn samoja asioita uudestaan. Välillä unohdan vastauksen ennen kuin olen kuunnellut sen loppuun asti. Välillä unohdun jonnekin ihan niin kuin lapsenakin ja sitten havahdun ja teeskentelen tekeväni jotain samalla kun mietin mitä olinkaan tekemässä! Joskus mietin voiko tällaiset unohdukset liittyä epilepsiaan, mutta jotenkin vaikea uskoa sitäkään. Iltaisin jään monesti tuijottamaan peiliin kun pitäisi pestä hampaat. Sitten ihmettelen miten nukkumaanmeno taas venyi tällä tavalla?

Pidän järjestyksestä ja siististä asunnosta. Silloin tuntuu että jokin päänsisäinen sekasortokin hiljenee hetkeksi. Silti kämppäni on harvoin siisti, useimmiten keskeneräiset projektit irvistelevät vähän joka nurkassa. Ripustan pyykit, mutta unohdan puolet koneeseen. Laitan leivän paahtimeen, mutta unohdan syödä sen. Töissä huomaan, että ripsarit onkin osunut tänään vain toiseen silmään... Kun tulen töistä kotiin, pöydällä odottaa aamutee, mikä unohtui juoda. Kiinnostun jostakin asiasta, googlaan saadakseni lisätietoa, mutta en jaksa lukea artikkelia loppuun. Katson puoli tuntia kestävän jakson hömppää ja laitan ohjelman kolme kertaa pauselle kun en jaksa istua paikoillani niin kauaa. Puhelimeen tulee viesti "missä sä oot?" kun unohdin sovitun tapaamisen. Kerran olin menossa moikkaamaan erästä blogiystävää lenkillä ohimennen, soitin talon kohdalla ja sovittiin että tulen 10 min päästä. Kaksi kilometriä myöhemmin muistin että unohdin koko jutun! Voitte uskoa miten hävetti, terveisiä vaan Maijalle jos tätä luet! :D

Kirjoitan blogia ihan rutosti enemmän kuin uskotte, mutta useimmiten en saa postauksia kirjoitettua loppuun asti. Jos jatkan niitä myöhemmin, niistä tulee epäjohdonmukaisia kun ajatus katkeaa keskeltä tai tunnelataus on jo ihan eri enkä siksi osaa jatkaa.

Olen aina ollut tällainen (luulen?) enkä siksi ole osannut ajatella, että tässä olisi jotakin poikkeavaa. Mutta missä menee tavallisen ja epätavallisen hajamielisyyden ero? Siinä haittaako se elämää vai ei? Tämän kanssa elää, mutta moni asia tuntuu silti vaikeammalta kuin pitäisi. Olen pitkään syyttänyt epilepsiaa sekasorrosta ja metelistä pään sisällä, mutta nyt on alkanut heräämään epäilys että voisiko tässä sittenkin olla kyse jostakin muusta ja voisikohan sille tehdä jotakin? Ei sillä, en minä tästä halua mitään taakkaa itselleni ottaa - useimmille on ihan ookoo että olen vähän hömelö. Silti olisi kiva tietää miksi ja ymmärtää paremmin.
 

Onko kohtalotovereita, kuulostaako tämä kenenkään mielestä yhtään tutulta?

(Kuvissa helmiötököitä, joiden näpertely on hirmuisen terapeuttista ja voimaannuttavaa jotenkin :D)