Kymmenen vuoron työputki takana kera yövuororupeaman, sen jotenkin tuntee päässä ja kropassa. Vaikka työ sinällään ei tunnu raskaalta, enkä ole viihtynyt missään työpaikassa näin hyvin, niin kyllä se silti veronsa ottaa. Kummallisessa pöllyssä olen elellyt ja ollut niin hajamielinen että hävettää! Sydän sekoilee rytmeissään, mikä tosin saattaa johtua helteistäkin.
Tänään oli kuitenkin ansaittu vapaapäivä, minun lauantai. Hassua, miten tuntuukin ihan lauantailta! Elin muun muassa ihan sen mukaan että kaupat menee kuudelta kiinni yms yms. Päivät ovat niin sekaisin, että tarkistan vähän väliä kalenterista tai puhelimesta mikä viikonpäivä on meneillään. x)
Lähdin päivällä fillaroimaan ja metsästämään uusia kävelykenkiä kun vanhojen kilometrimitta tuli täyteen. Saan helposti penikat tukkoon ja siksi olen aika tarkka siitä että kengät on hyvät. Minulla on erikseen lenkkarit juoksuun ja kävelyyn, koska juoksukengillä käveleminen on myrkkyä penikkavaivaiselle. Kävelykenkä on pohjasta jäykempi kuin juoksukenkä, joka on muutenkin kevyempi. Päädyin tuttuun ja turvalliseen Reebokkiin Puma-syrjähypyn jälkeen. Minulla on ollut sama kenkä ennenkin kerran tai kaksi. Mitäpä sitä hyvää vaihtamaan. Kenkä tuntuu jalkaan hyvälle eikä yhtäkään rakkoa ole tullut edes monen tunnin lenkeillä. Vettäkin ne pitää, mikä on hyvä syksyn loskapaskasohjokeleillä. Tylsän mustaa olemusta tuunasin värillisillä nauhoilla, joita tosin täytyy lyhentää vielä!
Allu auttaa... Se pyydysteli nauhoja ja kehräsi ihan koko toimituksen ajan kun pujottelin uusia nauhoja paikoilleen. <3
Illalla kävin koeajamassa kengät entisen koulukaverin kanssa, toimihan ne. ;) Meidän ohitse juoksi rivissä kolme anorektisen laihaa naista. He eivät olleet mitään teinejä, nopeesti arvioituna ehkä 25-30-vuotiaita. Tuli jotenkin surullinen olo. Miksi? Kukaan heistä ei näyttänyt terveeltä. He olivat kyllä kalsealla tavalla kauniita, samalla tavalla kuin haamunkalpeat mallitytöt. Hyvältä ei silti näyttänyt. Pystyin melkein näkemään anoreksian kahlitseman ruumiin ja mielen. Mietin niitä tunteja mitä heillä on ehkä mennyt urheilemiseen ja laskutoimituksiin. Ja miten kurinalaista ja ahdistavaa kaikki todennäköisesti on. Eikä se mikään ole lopulta minkään arvoista. Mitä sitten kun ikää tulee ja jossain vaiheessa kroppa vanhenee. Todennäköisesti vanheneminen tapahtuu aliravitsemuksen myötä vielä nopeammin kuin muuten. Millä he sitten täyttävät ulkonäön varaan rakennetun elämän jättämän tyhjiön?
Minulle tulee välillä kovin ristiriitainen olo kun näen anorektisen laihoja ihmisiä. Välillä tulee joku sairas ikävä anoreksiakuplaa ja halu laihtua, mutta vain hetkeksi. Ruokahalu saattaa mennä, mutta yleensä vain päiväksi korkeintaan. Käyn monesti läpi saman ajatusketjun: kroppa/sydän ei kestä enää yhtäkään nälkäkuuria -> minun ei tarvitse laihtua -> ei ole mahdollista olla sekä anorektisen laiha että terve ja onnellinen -> sairastuminen on kamalaa ja parantuminen takapakkeineen puolihelvettiä, en jaksa sitä enää kun olen päässyt jo näin pitkälle -> ei minulla ole aikaa liikkua tuntikausia, enkä halua luopua mistään mitä minulla on nyt -> mieluummin olen 10 kiloa onnellisempi kuin 10 kiloa vähemmän ja onneton.
Pois pois pahat ajatukset!! Näiden mietteiden päätteeksi latasin iltapalaksi leivän päälle valkosipuli-avokadomössöä ja tomaattia kera hapankaalin ja kurpitsansiemenien. Jos haluu olla elävä niin sitten täytyy syödä, näin se on.
Asiasta toiseen kukkaruukkuun - värjäsin hiukset. Kahteen kertaan itse asiassa. Ensimmäinen väri oli törkypunainen enkä olisi voinut elää itseni kanssa sen värisenä. Niinpä värjäsin päälle ruskealla ja lopputulos oli ihan ok. Tumma tästä tuli, vaalennusprojektini ei nyt oikein etene. Ei onneksi ihan noin tumma kuin kuvissa, en vaan osannut säätää kameraa oikein. :D Seuraava harkinnanarvoinen askel lienee värinpoisto ja joku luonnollisen ruskea, korkeintaan vähän punertava. Onko kellään kokemuksia värinpoistosta, onko se ihan hirveetä?
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Nyt tää yötyöpöllö yrittää tavoitella unta. Rytmit vähän vinossa ja silleen!
Hei!
VastaaPoistaOlen jo jonkun aikaa seurannut blogiasi. Oot ihanan positiivinen! :) Itse olen toipumassa syömishäiriöstä, joka ei ole omalla kohdallani kestänyt kuin puolentoista vuoden ajan. Olen nyt alimmassa painossani, muutaman kilon normaalipainon alla. Muttei niillä kiloilla ole väliä, ennemminkin ajatuksilla. Nyt haluisin nostaa painoa normaaliin, että jaksaisin paremmin mutta niin paljon helpommin sanottu kun tehty. Olen ollut koko ajan työ - ja kouluelämässä mukana, tosin nyt jälkikäteen ihmetellen miten olen syömättä jaksanut. Nyt muutaman viikon ajan oon tehnyt raskaampaa kolmivuorotyötä ja syömisen ongelmat alkavat painaa..Jaksan töissä hyvin, mutta kotona en mitään. Rytmihäiriöt kiusaavat ja välillä tuntuu, että voisin syödä vaikka koko maailman, mutten saa syötyä. Pelkään sortuvani uudelleen oksentamaan. Makeannälkä on loputon, mikä kai on kehon joku reaktio. Miten itse pärjäät yövuoroissa? Miten syöt vuorotyössä? Oon tosi huono ollut hakemaan missään vaiheessa vertaistukea. Kirjoitin välillä hetken blogia, muttei se tuntunut omalta jutulta.
Moikka!
PoistaKiva kuulla että olet jäänyt seurailemaan, tervetuloa. :) Syömishäiriön vakavuutta ei voi mitata ajassa eikä kiloissa, kyse on siitä miltä tuntuu.
Monesti sitä havahtuu vasta jälkeenpäin miettimään että mitenhän mää oikein jaksoin silloin? Ehkä sitä vaan painaa menemään pää pimeenä ja kroppa aattelee, että nyt on hätä ja pakko jaksaa. Vuorotyössä on haasteensa, mutta yksinkertaisesti pitää syödä kun muuten ei jaksa.
Minulla on siinä mielessä helpot yövuorot, että ne kestävät n. 17-01. Ei siis ihan perinteinen aamuseitsemään asti. Olen kaikissa vuoroissa pyrkinyt syömään kahdesti. Joku isompi ja pienempi eväs. Aamu-/päivävuorossa syön monesti ison määrän ruokaisaa salaattia tai sitten jotain edellispäivän jämiä. Ilta-/yövuoroissa olen syönyt monesti rahkaa ja marjoja tai puuroa, eli samaa kun periaatteessa kotonakin siihen aikaan söisin. Vuorosta riippumatta olen syönyt lisäksi viimeistään tuntia ennen kotiinlähtöä jotain pientä: hedelmän tai välipalakeksin niin ettei kotiin tullessa ole ihan supernälkä. Näin ei tapahdu niin että liian nälkäisenä menisi ihan voimattomaksi tai niin että tyhjentää kaapit ja syö ihan liikaa kotiin päästessään.
Edellisessä postauksessa taisin kirjoittaakin, että järjetön makeanhimo on laantunut ihan tyystin sen jälkeen kun aloin syömään säännöllisesti ja tarpeeksi. Kehon reaktiohan se nimenomaan on. Muistan kun paino alkoi palautumaan ja alkoi surullisen kuuluisa mättövaihe - silloin mitään rajoja tai kontrollia ei ollut kun kroppa otti takaisin mitä nälkäkuurin jälkeen halusi.. Aikani mätettyäni vaihe meni onneksi ohi.
Vertaistuki on ollut minun pelastus jos näin voisi sanoa. Enimmäkseen se ollut hyvin epäsuoraa ja jopa joidenkin hyvin sairaiden blogien lukeminen on auttanut herättämään mitä en halua. Oma lukunsa on silti selviytymistarinat, joita ihailen valtavasti ja saan hirmuisesti voimaa kun näen muidenkin paranevan ja saavan elämästä kiinni. Ja sitten tietysti monet antoisat keskustelut sielunsisarien kanssa ovat poikineet ahaa-elämyksiä.
Valtavasti voimia ja jaksamisia sinulle! <3
Kiitos että vastasit!
VastaaPoistaAamu- ja iltavuoroissa syön aika lailla sitä mitä kotonakin.. Aamuvuoropäivinä rytmi on aikaisempi kun iltavuoropäivinä. Yövuorot mulla on kymmentuntisia ja ne on hankalampia, kun en saa helpolla alas mitään, mutta jotain pientä kuten salaattia alkuyöstä ja rahkaa ja hedelmiä loppuyöstä saan syötyä. Toi oiski varmaan tosi hyvä et söis vuorosta riippumatta jotain ennen kun lähtee kotiin. Nyt onkin aina supernälkä kotiin päästessä. Toisina päivinä yritän aatella, että minähän saan syödä oikeestaan mitä vaan, mut se toimii lähinnä nykyään kun tsemppaan itseä syömään ulkona tms..Hassuinta, et mulle se yksin syöminen on kaikkein vaikeinta, missaisin mielellään iltapäivästä lähtien kaiken jos en syö kellon mukaan.
Mulla isoin edistysaskel oli kunnon aamupalan syömisen opettelu ja nykyään tuun kiukkuseksi, jos en saa ajoissa aamupuuroani ;) En vuosiin edes tykännyt puurosta, mut nykyään teen sen aina maitoon ja sillä jaksaa hyvin. Sit ei voi enää ihan koko loppupäivääkään paastota.
Hassuinta on, että kaikkein vaikeimpina aikoina, jolloin söin tyyliin yhen hedelmän vuorokaudessa ja oksensin senkin, pysyin liikkeessä. Nyt ihmettelen heikotuskohtauksia, jotka tulee vaikka ois syönytkin mutta vaikkapa liikkuu enemmän. Tää on varmaan aikas aikaavievä palapeli.
Pelkään tuota mättövaihetta, vaikka nostettavaa ei mahdottomia ole. Mut lohduttavaa, jos se ei ikuisesti kestäis. Nytkin ärsyttää kun joskus kunnolla syöneenä tunnin päästä on taas nälkäkiukku :-P
Itsekin oon päätyny joihinkin syömishäiriötä ihaileviin blogeihin, mitkä päivästä riippuen herättävät eri tunteita. Joskus hetken houkuttaa ajatus laihtua lisää, toisinaan inhottaa.. Selviytymistarinat ovat kuitenkin parhaita ja antavat voimaa, ettei tässä ole vielä mitään menetetty. Itselläni on eräs erittäin läheinen, joka sairasti vuosia anoreksiaa, kunnes tuli raskaaksi sairaalloisen alipainoisena. Nykyään hän elää normaalipainoista elämää kohta vuoden vanhan lapsensa kanssa.
Tampereellahan on SYLI:n toimintaa, mut sinne kynnys on aika korkeella. Ihan kun ei ois "tarpeeks syömisvammainen" ja toisaalta pelkään, et siellä tulis liikaa vertailua..
Itelleni paras tuki on ollut nykyinen parempi puolisko, joka on nähnyt koko sairastumisen ja lopulta sen heräämisen, ettei paino saa enää mennä alaspäin. Seurustelun alkaessa olin normaalipainon ylärajalla ja mies ei todellakaan millään tavalla ihaile mallin mitoissa olevia. Hän heräsi syömishäiriööni ennen mua. Eihän sitä halua myöntää, että itelle koskaan niin kävisi. Välillä huolehtiminen ärsyttää, mutta toisaalta siitä on ollut paljon apua. Kolme vaakaa lensi miehen toimesta roskiin, ennen ku lopetin niiden hankkimisen ;) Ja tekee usein ruokaa ja syödään yhdessä. Tsemppaa tosi paljon. Sitä syömisvammaista ajatusmaailmaa hänen on silti vaikea tajuta.
Kirjoituksiasi on ilo lukea. Tsemppiä sulle myös kaikkeen <3
Pointsit aamupalasta! Vaikka ois menny miten huonosti, aamupalaa en ole juurikaan jättänyt välistä. Tuntuu että koko päivä menee puolitehoilla jos aamulla ei syö mitään.
PoistaEihän kaikille välttämättä tuu mitään mättövaihetta, eiköhän se melko yksilöllistä ole. Mutta jos niin käy niin on hyvä tietää ettei se oo mikään pysyvä tila!
En kans oikein tiedä miten SYLIn toimintaan pitäis suhtautua, mutta varsinkin nyt kun olo on melkolailla terve en näe että siitä olisi suuremmin hyötyä. Toisaalta olen kuullut tapaamisista paljon hyvää, joten ei kannata ajatusta suoriltaan torpata. :)
Ihanaa että sinulla on mies tsemppaamassa. Yritä ajatella mikä elämässä oikeesti on tärkeetä ja pidä siitä kiinni. <3
Ihanan voimaannuttava kirjoitus, jälleen! <3 Jaksat aina olla niin positiivisena liikenteessä :) Ihanaa luettavaa nuo ajatukset ja kuinka töissä sujuu ja.. Ja Allukin <3
VastaaPoistaKiitos ihana <3 !
PoistaTiu-pikkuinen, sä olet ihana! Saan niin paljon voimaa kirjoituksistasi ja todella komppaan sanojasi anoreksian/onnellisuuden suhteen, vaikka itse en vielä pystykään ajattelemaan noin. Mutta kyllä minä vielä. On ihan hirveän kamala ikävä - jospa nähtäis taas joku päivä? Ja hiukset - ne on nätit. Ja niin! Värinpoisto kannattaa tehdä kampaajalla tai ainakin varmasti hyvillä tuotteilla; kaupan värinpoisto sai omat hiukseni todella huonoon kuntoon aikanaan :P
VastaaPoistaHalauksin!
Sinä oot <3 ! Kyllä sinäkin vielä, ihan varmasti pääset tosta yli. Ikävä on täälläkin, toivoisin lisää päiviä kalenteriin. Viimeistään kun minulta loppuu epäsosiaaliset yövuorot ja buukatut viikonloput niin sitten nähdään ja halataan lujaa. Värinpoiston/vaalennuksen aattelin tosiaan tehdä kampaajalla, eikä siis mitään vaaleeta vaan vähäsen vaaleempi ettei ois näin tumma. Kotona en uskalla säheltää. :B
Poista