Niitä elämän pieniä palasia

Oon nieleskellyt itkua monesti ja miettinyt onko missään mitään mieltä. Olen miettinyt miksi välillä on niin irrallinen olo. Mikä minussa on vikana, entä mikä ihmiskunnassa? Miten ollaan parempia ihmisiä. Miten selviydytään ja pysytään edes jotenkin järjissään. Miten paketti pysyisi kasassa ja miten pystyn hillitsemään itseni etten huutaisi väärään aikaan, väärässä paikassa. Esimerkiksi silloin kun isäni ystävällisesti kertoi, että "sulla on posket pyöristyny!" kun nähtiin pitkästä aikaa... Vaikka olenkin nykyisin vahvempi, en silti immuuni tällaisille kommenteille. Lyhyesti, on ollut hieman hankala hengittää enkä osaa/uskalla tätä ihan kaikkea sanoiksi pukea ainakaan vielä.

Mutta. Tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa vaan niistä monista pienistä viimeaikojen hyvistä jutuista mikä on arjen kantava voima:

Me kasattiin pieni joulupändi ja ajateltiin käydä joulukuussa musisomassa palvelutaloissa tms kahden kitaran ja neljän laulajan voimin. Porukka on parahin, yhdessä laulaminen on ihanaa ja joululauluista tulee lämmin olo vaikka ilman tätä proggista vielä ei olisikaan niiden aika.

Ne oikeat ihmiset. Ne jotka, ymmärtävät, välittävät ja arvostavat. Ne joiden kanssa voi vapaasti olla oma hölmö itsensä ja jotka tuntevat samoin. <3

Iltajumppa kotona kankaalla ja lattialla. Venyttelyä ja vatsalihaksia. Kunpa jaksaisi/muistaisi/ehtisi edes vähän joka päivä!

Syysaurinko ja syksy ylipäänsä, kehräävät kissat ja tee.

Onhan näitä paljon kun osaa vain nähdä ja huomata. :)

Onni on oma paffilaatikko <3 t. Allu

Rakkautta,
syrän: Tiu