Jos mä koitan nukkua niin nousen ilmaan

Myöhään illalla mä kävelen keskustasta kotiin, vaikken oikeestaan edes jaksaisi. Olenko mä aina asunut näin pitkällä? Peilissä kurkkii keltasen valkonen naama ja värittömät huulet, välillä vaan väsyttää ihan oikeesti. Kaadun sänkyyn ja mietin että voisin hoitaa tän kaiken jotenkin paremmin. Ja miten ihanaa olis nukkua vaikka viikko.

Mun pään sisällä jyllää disco, ajatukset tanssii villisti ja eri tahtiin. Mietin seitsemää ja puolta vuotta Tampereella. Mietin mitä kaikkea olen tehnyt. Ja kenen kanssa... Kuinka valtavaan määrään uusia ihmisiä olen tutustunut. Kuinka olen joutunut kummallisiin tilanteisiin tahtomattani. Kuinka olen selvinnyt. Ja hapuillut. Vuorotellen. 

Mietin lämpimiä kesäöitä ja hölmöjä rakkauksia. Aamu-uinteja hiljaisilla rannoilla. Lukemattomia maratonkävelyitä hyvän ystävän kanssa. Isoja teemukeja ja maailmaparannussessioita. Lujia halauksia ja nyrkkiin puristuneita nenäliinoja. Mieleenpainuneita näytelmiä lavan molemmilla puolilla. Tuulisia rantoja ja lempeitä kesäpäiviä. 

Harvoin olen tiennyt missä olen vuoden päästä. Nytkään en tiedä. Aikakäsitykseni ei ole koskaan yltänyt kovin pitkälle ja siksi en ehkä osaa aina olla järkevä. On silti huojentavaa katsoa taaksepäin ja ymmärtää mikä on lopulta ollut sen ajan suuri ja tuntematon. Illalla on aina päivän verran viisaampi kuin aamulla. Ei voi muuta kuin luottaa että elämä kantaa ja kuljettaa loppujen lopuksi aina sinne minne kuuluukin, syystä tai toisesta. Jos kuolisin huomenna tai viikon päästä, olisin silti elänyt ihan hyvän elämän.