Hallaa

Kävelen rivakkaa tahtia töistä kotiin ja katson miten auringon oranssit säteet painuvat puiden taakse. Viimeinen ylämäki tuntuu raskaalta, sydän hakkaa kumman raskaasti ja sekoilee rytmeissään - taas. Kun pääsen kotiin, tuntuu kuin happi ei kulkisi. On hieman kiire, koska olemme menossa varasiskon kanssa jouluostoksille. Olen jo vähän myöhässäkin. Vilkaisen peiliin ja näen valkoiset kasvot ja siniset huulet. Kammottava olo vaikka minähän olen syönyt töissä tällä viikolla kaikkina päivinä! Voitelen leivän ja yritän syödä nopeasti. Kädet tärisee niin että leipä putoaa lautaselle. Jalat menee tunnottomaksi, on pakko istua. Turhauttaa. En minä voi olla näin heikko!

we♥it.com

Mutta niin se vaan on, kroppa huutaa vastalausetta. Pää nyökyttelee että kaikki on ihan hyvin tai ainakin paremmin, olenhan minä ainakin yrittänyt. Sanoin psykologille, että en varmasti ole laihtunut enää - näen sen kyllä etten ole. Psykologi sanoo ettei minun näkemykseni ole nyt kovin luotettava mittari. Minä en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Peilikuva näyttää suuremmalta. Kädet näyttää paksummilta ja se saattaa olla totta, koska olenhan minä roikkunut ja temppuillut renkaissa melkein joka päivä. Lihasta. Se on eri asia kuin läski, mutta omaan silmään näyttää valitettavan samalta. 

Vaikka peilistä ei näy mitään maatamullistavaa laihtumista, olotila puhuu karua kieltä: minun piti olla lenkillä nyt, mutta en yksinkertaisesti jaksa. Huimaa, väsyttää ja paleltaa ihan liikaa. Käyn hitaalla ja häpeän tyhmyyttäni. En jaksa keskittyä mihinkään. Rytmihäiriöt alkaa olla taas sitä luokkaa ettei kohta hyvä heilu. Ravintotädin mielestä maksimimäärä liikuntaa olisi nyt puoli tuntia kävelyä päivässä. Hetken voimantunnossa tein itselleni ateriasuunnitelman mitä ajattelin pystyväni noudattamaan, sellaisen millä pysyisin tolpillani ja mistä olisi helppo aloittaa. Se voisi toimia ikäänkuin muistilistana ja apuna alkuun pääsemiseen. En hukannut sitä vielä minnekään, koska haluan uskoa että pystyn siihen. Jos en nyt niin myöhemmin. 

Juuri nyt vaan on kamalan voimaton olo syömishäiriön edessä. Enkö minä ikinä pääse tästä? Eikö tämä ikinä muutu? Kukaan muu ei voi minua parantaa kuin minä itse, mutta entäs jos en jaksa? Toisaalta yritän muistella viime kesää ja miten hyvältä tuntui kun elämä täyttyi kaikesta muusta niin etten halunnut uhrata yhtään turhaa ajatusta tälle. Söin, koska halusin jaksaa tehdä kaikkea mitä halusin. Söin, nautin ruoasta enkä silti lihonnut mihinkään järkyttäviin mittoihin. Miksei sama onnistuisi tulevassakin? 

"Ja jos saisin mitä vaan

Mä menisin nyt nukkumaan

Ja aamulla kaikki toisin ois

Tai jos ees ois vähän parempi olla"