Mutta ne muistot mua tänään halaa

- Mulla on ikävä sua.

- Pitäiskö meidän jutella?

- Vois..?

- Hyvin voi.

Mä ajan autoa pimeessä ja mun sydän hakkaa hulluna. Tunnen miten pala nousee kurkkuun ja silmiä kuumottaa. Ei nyt. Ei. Yritän miettiä kauppalistaa ja keskittyä vain ajamiseen. Soitan tuttua summeria ja nousen hissillä ylimpään kerrokseen. Katson itseäni peilistä enkä tiedä mitä olen juuri tekemässä. Soitan ovikelloa ja laitan silmät kii. Hengitän. Sun ilme on jännä. Sanot moi melkein kuiskaamalla ja halaat. Katon sua ja kysyn miksi sulla on musta silmä. Kaaduit kuulemma pyörätuolilla kahden muun ihmisen kanssa ja sait takaraivon silmääsi. Mua naurattaa ja jää murtuu. Sun asunto on kovin erinäköinen kuin ennen. Kissat on poissa. Joka paikassa on peilejä. Muistan ku puhuit että haluisit niin. Me juodaan teetä ja jutellaan niitä näitä ja nauretaan. Tuntuu ihan absurdilta olla näin luonteva, olin odottanut ja pelännyt ihan muuta.

Miten sä oot pärjäilly, kysyt. En pysty enää katsomaan silmiin ja ääni ohenee. Purskahdan itkuun niin kuin melkein aina jos joku kysyy... Sä kaappaat mut syliin ja halaat lujaa. Mua tärisyttää. Vollotan ja heijaan kun pieni lapsi, jolla on äitiä ikävä. Silität mun hiuksia etkä päästä irti. Otat kädestä kiinni ja puristat lujaa. Ehkä sullakin on ollu ikävä. Mä kerron sulle asioita mitä en ollut aiemmin uskaltanut. Jutellaan pitkään. Ja halataan pitkään. Ihan kuin aika olis jotenkin pysähtynyt. Huulet kaulalla. Hengitys. Vaeltavat kädet. Katse. Enkä mä enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.