Sen piti olla viimeinen kerta

Alkukesästä sanoin psykologille "ai mikä syömishäiriö?" Sovittiin että nähdään syksyllä vielä kerran ja sitten hyviä jatkoja. Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista enkä ole osannut/uskaltanut sanoa asioita ääneen saati kirjoittaa blogiin. En taida ihan uskaltaa vieläkään. Sain sanottua ääneen kuinka paljon olen fillaroinut viimeisen kahden viikon aikana. Tädin silmät pyörähtivät päässä ja itsekin hieman säikähdin kun heräsin tajuamaan mistä määrästä on kyse. Levottomuus ei helpota, paikoillaan oleminen on vaikeaa vaikka olen ollut väsynyt kuin kuolema. Ylikunto (tai räkätauti..) kolkuttelee varmasti jo ovella, mutta en aio päästää sitä pidemmälle - nyt täytyy himmata. Vaikka siis hyvinhän minulla menee kaikenkaikkiaan. En muista milloin viimeksi olisi ollut suoranaisen huono päivä, en muista milloin viimeksi olisin itkenyt. Elämä on ollut hyvin. Olen superinnoissani lähestyvästä syksystä. Olen suunnitellut tulevaa, en ole ollut yhtään lannistunut. Oikeastaan päinvastoin - on ollut melko kaikkivoipa olo. Jaksan ihan mitä vaan ja olen hyper. Ero runsaan liikunnan ja övereiden välillä on hiuksen hieno. Liikunnasta saa energiaa, mutta liika on liikaa.

Keskustelun aikana se minkä olin ajatellut intohimoksi, muuttuikin jotenkin kielletyksi ja vääräksi. Tunsin itseni vähän kuin repsahtaneeksi alkoholistiksi, joka oli juuri myöntänyt että saunakalja venähti monen viikon mittaiseksi. Teki mieli selitellä jotenkin.

Psykologi ehdotti fysioterapiaa. En ainakaan toistaiseksi lämmennyt ajatukselle. En haluaisi tehdä tästä mitään asiaa. En haluaisi mennä millekään erikoislääkärille hakemaan lähetettä. En koe olevani sairas. En halua että syömishäiriöstä jää yhtään enempää merkintöjä papereihin. En jaksa taistella Kelan kanssa. Ajatus itse fysioterapiasta tuntuu jokseenkin kiusalliselta, puistattavalta. Lisäksi kaikissa oppaissa puhutaan taas kerran nuoren hoidosta. Mitäs jos onkin jo aikuinen eikä silti osaa olla fiksusti?

Haluan uskoa ja luottaa, että tämä on vain joku ohimenevä vaihe ja kohta löytyy taas joku tolkku ihan kaikkeen. Sitä paitsi, edellisestä edes pienestä repsahduksesta on aikaa mikä on hyvä!

Tänä viikonloppuna olisi ollut vaikka mitä: tupareita, synttäreitä, siskovierailuja, Mummon ja Vaarin moikkaamista, mökkeilyä, tanssireissua enkä edes muista mitä kaikkea. Pitkään mietin minne repeän ja lopulta päädyin siihen että tällä kertaa en minnekään. Tänään nukuin pitkään, kävin kaupassa, sitten kaverin kanssa lenkillä (kohtuullisella), teellä Tampereella vierailleen lapsuudenystäväni kanssa keskustassa ja sen jälkeen siivosin. Imuroin, pesin lattiat ja järjestelin. Uskon siihen että siisti koti rauhoittaa kehoa ja mieltä - tästä on hyvä aloittaa korjausliike. Huomenna siivoan sen mitä tänään en ehtinyt ja saan kylään kaksi ihanaa. <3 M palailee maailmalta ja posti toi yhden hurjan mieluisan paketin, mistä kertoilen lisää vähän myöhemmin... ;)