Sun täytyy vaan irrottaa

Maanantai meni meni lamaantuneena. Yritin mennä työterveyteen hakemaan sairaslomaa, esimies sanoi ettei tarvitse. Onneksi. En olisi varmaan löytänyt perille. Lähetin sinä päivänä varmaan sata viestiä. Halusin kertoa ystävilleni mitä on tapahtunut. Joka viestin kohdalla pääsi itku. Välillä vaivuin jonnekin ja unohdin koko asian. Yritin nukkua vähän. Illalla kaveri tuli käymään. Toi makaronilaatikkoa. Ihana ele, vaikken sillä hetkellä voinut ajatellakaan ruokaa.

Tiistaina suuntasin auton etelään äidin pihalle. Käytiin äidin asunnolla. Eno oli vaimonsa kanssa siivonnut asunnon ennen meidän tuloa. Mietin miten hirveä paikka on siivota kuoleman jälkiä, oman siskonsa viimeisien hetkien jälkiä. Mutta olen siitä kuitenkin hyvin kiitollinen.  Petivaatteet ja matot oli viety pois. Muuten kaikki näytti olevan ennallaan. Kaikki oli järjestyksessä. Keittiönpöydällä Avuksi hautausta järjestävälle -vihkonen ja hautaustoimiston käyntikortti. Mummon hautajaisista oli vain vähän aikaa. Eteisessä roikkui juhlamekko, jonka äiti oli hankkinut siskon häitä varten. Sohvalla lierihattu. Kiiltävät kengät ja laukku, äiti oli hirmuisen tohkeissaan häistä. Mutta oli muutakin. Kaljatölkkejä ihan valtava määrä. Äidin alkoholiongelma oli kestänyt jo kymmeniä vuosia. Ilman alkoholia äiti todennäköisesti eläisi vielä.

Pengoimme laatikoita ihan kuin olisimme etsineet jotakin johtolankoja. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Äidin kalenterissa oli merkintöjä melkein joka päivältä monen vuoden ajalta. Viimeinen merkintä oli viikkoa ennen kuolemaa. Äiti oli ollut konsertissa ystäviensä kanssa. Sen jälkeen merkinnät loppuivat. Oliko äidillä jäänyt siltä illalta putki päälle? Mieleni janosi yksityiskohtia ja konkreettisia asioita. Lattialle oli jäänyt vana. Mietin mitä oli tapahtunut viimeiseksi. Vaikkei mikään miettiminen toisi äitiä enää takaisin. Äidillä oli paljon koruja. Pöydällä sormuksia, korvakorut ja silmälasit. Ne oli ilmeisesti ollut äidillä viimeiseen asti. Ajatukseni karkailee kuolleen bakteerikantoihin vaikka yritän estellä. Mietin haluaisinko säilyttää jonkun muistona. En ole vielä ihan varma. En oikein pidä esineisiin ladatuista muistoista. Selailimme valokuvia. Äiti oli nuorena kuvankaunis. Aivan ihana. Sitten tapahtu jotain. Tuli alkoholi ja se palo katosi silmistä.

Keskiviikkona suuntasimme Helsinkiin oikeuslääketieteelliselle katsomaan äitiä. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä että halusimme nähdä äidin vielä ja hyvästellä. Ajatus pelotti silti. Enhän minä tiennyt miltä kuollut ihminen näyttää. Kappeli oli kivinen ja karu. Äiti ei näyttänyt itseltään. Sisko oli työssään tottunut näkemään kalpeampia vainajia. Äidin kasvot olivat punaiset. Huulet tumman punaiset. Toisella poskella oli painauma ja mustelma, lattiasta varmaan. Naamalla oli verta ja oksennusta. Äiti näytti ihan olemattoman pieneltä. Mietin oliko kuolema ollut kovin tuskainen. Vai olikohan äidiltä mennyt ensin taju? Ajatus teki levottomaksi. Kaunis ja rauhallinen se lähtö ei kuitenkaan ollut. Me itkettiin siskomöykkynä ja halattiin lujaa. Toinen sisko mietti mitä haluaisi sanoa äidille ja kuuleeko kuolleet. Toinen sisko vastasi että kyllä ne kuulee. Minä mietin, ettei äiti ole siinä ja kuulee ehkä paremmin jossakin toisessa paikassa. Huimasi ja oksetti. Mietin ettei äiti ehkä pahastu jollen sano mitään. Siskon päässä soi maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Minäkin olin hyräillyt sitä viime päivinä. Äiti hyräili sitä aina kun me oltiin pieniä. Ajateltiin että se sopisi varmaan hautajaisiin. Pihalla hengitin raitista kevätilmaa ja mietin kaikkea elävää. Halatessa siskojen hiukset tuoksui hyvältä ja posket lämpimiltä minun poskeani vasten. Se tuntui lohdulliselta. Kotimatkalla nipistelin itseäni välillä, koska kipukin tuntui sillä hetkellä hyvältä. Se muistutti elämästä. Minä elän tästä kaikesta huolimatta.

"Tahtoisin näyttää sulle auringon

Kantaa sut pois taakse mustan verhon

Sun täytyy vain irrottaa

Viedä sut pois tahtoisin"