Piiloonmeeneikuenmeemitähittoomäteeeen

Apua. Paniikki. Oon tässä vähän miettinyt. Että missä kulkee raja. Olen kirjoittanut tätä blogia kohta kolme vuotta. Välillä alastoman totuuden, välillä vähän siistitymmin. Perustin blogin alunperin siksi että voisin purkaa lähinnä syömishäiriötä jonnekin, saada vertaistukea ja parantua. Ja onhan tästä ollut yhteensä varmaan enemmän apua kuin mistään. Ihmissuhdeongelmia olen purkanut tänne sen verran mitä olen uskaltanut, eli aika vähän, koska ne asiat eivät ole pelkästään minun. Työasioista olisi enemmänkin asiaa, mutta ymmärrätte varmaan ettei niistä oikein uskalla täällä ääneen ajatella. Te tiedätte minun nimen ja blogilla on minun kasvot. Tämä on minun näköinen blogi, minun elämästähän se kertoo. 

Mun elämä, se on välillä yhtä tuulista, heilahtanutta ja sekavaa ku tää kuva, mut kuitenki ihan ookoo.

Mitä jos tätä lukee joku kiusallisesti tuttu? Haittaako se? Lähimmistä ihmisistä ei ole niin väliä, koska heistä suurin osa tietää tämän kaiken ja enemmän joka tapauksessa. Minun arviointikykyni pettää usein ja saatan lörpötellä liiankin avoimesti asioita mitä toinen ei selvästikään ollut valmis kuulemaan. Ja nyt pelottaa teenkö saman blogin kanssa tietämättäni? Toisaalta mitä minä voin menettää? Maineen, kunnian ja neitsyyden eiku... :D Aaaargh! Blogin lopettamista oon miettinyt aina välillä, mutta sitten tulee sellainen olo kuin olisin hylkäämässä tärkeää ystävää. Jos blogia ei olisi, mihin minä sitten vuodattaisin? Päiväkirja on jotenkin yksinäinen. Psykologi on liian ammattimainen ja vaikka on tietyt ystävät, joille voi puhua mistä vaan, mutta kaikkea ei voi silti vuodattaa yhden ihmisen niskaan. Blogi tai sen lukijat ei kuormitu, koska aina on vapaus olla lukematta.

Ja sitä paitsi, blogi toimii myös eräänlaisena muistikirjana kaikista niistä asioista mitä minä olen ehtinyt unohtaa. Kai tänne voi siis kirjoittaa mitä vaan? ..ja linkata paskoja biisejä ;)