Ja maailma jatkuu

Noista kamalista päivistä on yli neljä kuukautta aikaa. Suru ei ole mennyt pois, mutta se on muuttanut muotoaan. Se asuu rintalastan alla ja silmien takana. Välillä se menee pois ja välillä taas iskee lujaa - useimmiten ilman mitään ennakkovaroitusta.

Toukokuu oli hullu. Vapun jälkeen tuli sarjatulituksena äidin siunaus- ja muistotilaisuus, seuraavana päivänä siskon polttarit, omat synttärit, uurnanlasku, isän bändikeikka samana päivänä ja seuraavana viikonloppuna vielä häät. Sovittiin siskojen kanssa, ettei peruta mitään, koska elämän täytyy jatkua ja kaikki hyvät asiat auttaa eteenpäin. Täytyy silti sanoa, että kun toukokuu oli loppu niin minäkin olin.

Kesäkuussa siivottiin äidin asunto. En voi sanoin kuvailla miltä tuntuu pyyhkiä lattialta kuoleman jälkiä. Oman äidin eteisestä. Se tunne ei unohdu. Tuli ihan kamalan tyhjä olo kun suljin äidin oven viimeisen kerran. Sama tyhjyys jatkui kun vein loput tavarat kierrätyskeskukselle. Äidin yöpöytä. Matkalaukut. Äidin piti lähteä Kroatiaan samana päivänä kun istuimme kappelissa ja kuuntelimme suojelusenkeliä. Äiti hyräili sitä aina kun oltiin pieniä.

- - - Kirjoitin tähän asti herraties milloin. Jäi kesken niin kuin moni muukin asia - - -

Huomenna on jo syyskuu. Nyt on jo onneksi paremmin, elämä kulkee enimmäkseen eteenpäin. En voi sanoa, että kaikki olisi hyvin - ei todellakaan ole, mutta päähän mahtuu jo onneksi paljon muutakin kuin kuolema. Paljon iloakin. Kaikkea. Tämä vuosi on muuttanut ajatuksiani monella tavalla. Olen pitänyt elämää ehkä turhan itsestään selvänä vaikka rima, jonka päällä täällä keikumme on hyvin hauras. Ja jokainen ilta vie aina yhden päivän mennessään. Siksi olen tietoisesti pyrkinyt panostamaan elämään on tässä ja nyt.

Jatkan muista jutuista seuraavassa postauksessa, ettei tule kilometrien mittainen sillisalaatti... :)