Pirkan Pyöräilyyy

Sunnuntaina oli viimeinkin se kauan odotettu Pirkan Pyöräily! Saavutin hienosti tavoitteeni, eli selvisin maaliin hengissä ja omin voimin. :D Minulla oli kaksi inhoskenaariota olosuhteisiin liittyen, ensimmäinen oli se, että sataisi kaatamalla ja lähinnä vaan vituttaisi koko rahan edestä...ja toinen oli naistenvaivakrampit, mikä olisi tehnyt polkemisesta melko hirveää. Kumpikaan näistä ei onneksi toteutunut mistä olen hirmuisen iloinen! Vasta kilometriä ennen kotiovea taivas repesi, mutta siinä vaiheessa sade tuntui lähinnä ihanalta!

Sunnuntaita edeltävä yö meni valvoessa, nukuin vain kaksi tuntia ja heräsin kahdelta aamuyöllä. Kuuntelin kuinka tuuli ravisutti puita ja ikkunoita. Se teki levottomaksi. Jalat oli levottomat myös. Ehkä oli jännitystä ilmassa vaikken halunnut myöntää. Aamulla olo oli hutera ja epätodellinen. En saanut syötyä juurikaan enempää kuin tavallisenakaan aamuna, koska oli niin etova olo. Kaksi kaurasydäntä kera avokadon sekä kaksi nektariinia sain alas.

Ihanan varasiskoni tuli tsemppaamaan minua jäähallin pihalle ennen lähtöä, mikä oli ihan parasta! Sellainen ihmisten ja pyörien sekamelska on melko hermostuttava ilman seuraa. Tuuli oli kylmä ja pisti tärisyttämään. Odotin malttamattomana että pääsisin polkemaan itseni lämpimäksi. Sekoilin lähtöjärjestyksen kanssa enkä tiedä etuilinko vai olinko myöhässä omalta paikaltani, mutta ainakaan kukaan ei sanonut mitään. x) Lähtöluvan antaneen järjestysmiehen toivotus "turvallista matkaa!" tuntui suorastaan juhlalliselta, vihdoin!

Tuuli näytti voimansa jo ennen Särkänniemeä, tiesin että tästä tulee taistelu. Muista pyöräilijöistä sai kuitenkin paljon voimaa ja luottamusta. Vakaa aikomukseni polkea ensimmäiset 60km hyvin rauhallisesti säröili jo ensimmäisen 10km aikana kun syke huiteli yli 170 tiemämillä. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että viimeksi koko matka meni niin helposti, että ihan yllätyin. Ehkä nyt voin polkea vähän reippaammin. Reitti on valtavan kaunis, se kulkee ihanien maalaismaisemien ohi. Katselin lehmiä laitumilla, heinälatoja, viileitä rantoja ja ja ja kesä ah! Tienvarsille oli kertynyt ihmisiä kannustamaan. Sydämeni suli kun eräs pikkutyttö taputti käsiään ja huusi "jaksaa jaksaa!" Jaksamista todella tarvittiin, koska tuuli oli ihan mahdoton! Pysähdyin jokaisella taukopisteellä viimeistä lukuunottamatta ja söin Punnitse & Säästän Kauraeväs-patukan, jossa on näppärästi melkein 400kcal pienessä paketissa. Nappasin yhdeltä taukopisteeltä myös proteiinipatukan, mikä tuli tarpeeseen. Puolessa välissä muistan ajatelleeni, että kuolen. Mietin voiko vauhdista oksentaa? Ei ei, suu kiinni ja eteenpäin! Päässäni soi Irinan sanat "mun täytyy olla masokisti, mielipuoli kun oon vapaaehtoisesti tässä.." Kaikki omanvauhtiset polkijat olivat kaikonneet jonnekin ja taistelin tuulen kanssa yksin. Poljin kaikin voimin eteenpäin, mutta tuntui kuin pyörä ei olisi liikkunut minnekään. Tuuli painoi välillä pientareen puolelle ja joitui tosissaan keskittymään pysyäkseen pystyssä. Jonkun tuuli oli onnistunut painamaan lepikkoon, huh. Onneksi mitään isompia ei tietääkseni sattunut kelleen.

Kun 100km oli ohitettu, tuli sellainen olo että pystyn mihin vaan. Ohikiitävät kilpapyöräseurueet kannustivat mennessään, mikä toi voimaa. Minun pyöräni on paljon raskaampi polkea kuin heidän, mutta silti jaksan hittovie! Maaliin polkiessa olo oli tutiseva ja väsynyt, muttei kuitenkaan ihan kuollut. Otin ilomielin vastaan Profeel-juoman, joita maalissa jaettiin ja join imelän litkun toivoen, että se pysyy sisällä. Pysyihän se, vaikka vatsassa kiersi. En jäänyt jäähallille pidemmäksi aikaa vaan lähdin melkein suoriltaan polkemaan kotiin. Matkamittari näytti päivän saldoksi 151km, huh olihan siinä polkemista! Laitoin saunan lämpenemään, vastailin viesteihin ja venyttelin. Ah mikä euforia. En pystynyt tutinoiltani heti syömään kunnolla, mutta ruisleipä kera suolakurkun maistui taivaalliselta! Ja sauna <3. Vaikken kovin pitkään jaksanutkaan, niin tuntui niin hyvälle.  

En ole ikinä tehnyt mitään näin rankkaa, luulisin. Sykemittarin lukemat puhuvat omaa kieltään, happoiset jalat omaansa. Yhdeksältä illalla kaaduin sänkyyn ja nukuin melkein kellon ympäri - en tiedä milloin viimeksi olisin nukkunut niin sikeästi! Aamulla jalkoja väsytti vielä ja mustelmat istuinluiden kohdalla muistuttivat edellisestä päivästä, mutta muuten olo oli oikein hyvä.

On hirmu hyvä olo siitä, että raskaista olosuhteista huolimatta pystyin tähän! Vuosi sitten en olisi pystynyt. Enkä kaksi vuotta sitten, en todellakaan. On myös keveä mieli siitä että loppukesän voin urheilla mieleni mukaan, juuri sen verran kuin huvittaa. Nyt ei tarvitse enää sen suuremmin saavuttaa mitään. Mitä tuleviin vuosiin tulee, jos lähden tähän vielä, tekisin sen mieluummin jonkun kanssa. Varasisko jo hieman lupaili että ens vuonna mennään! Vaan sepä jää nähtäväksi - kaikki aikanaan, eletään tämä kesä ensin. :)

Siinäpä meni ensimmäinen lomaviikko, tänään jatkuu työt yövuororupeamalla. Mukavaa viikkoa kaikille!