Olisiko aika päästää irti?

Kävin eilen neuvoa-antavalla kävelyllä. Aika pitkällä. Tuli palavaan tarpeeseen ihan jokainen kilometri! Marissan eilinen postaus herätti ajattelemaan. Tämä lause kolahti ehkä eniten: "Sairaus vie vuosia elämästäsi, eikä niitä saa enää takaisin. Olisiko aika päästää irti?"




Lenkillä mietin elämääni, mennyttä ja tätä hetkeä. Mietin sitä itsemurhan partaalla keikkunutta tärisevää, säikkyä, itkuista ja viiltelevää teinityttöä, joka rimpuili paniikissa hoitajien otteessa lukkojen takana eikä uskonut elävänsä täysi-ikäiseksi. Muistan asioita, mutta en tunnista itseäni tuosta enää. Oikeastaan minua lähinnä naurattaa kuinka hölmö olenkaan ollut ja jos joku kysyy, kuittaan asian yleensä toteamalla että olin angstinen teini. Ne ajat ovat totaalisen taaksejäänyttä elämää ja hyvin häilyvä osa minua. Nyt koen että se on tehnyt minusta vain vahvemman.

Miksei syömishäiriökin voisi olla joskus samanlainen muisto menneestä? Kyllä se voi. En sano että sen voisi kokonaan pyyhkiä pois, mutta uskon silti elämään, jonka sääntöjä syömisvamma ei sanele. En halua ajatella itseäni sairaaksi, en halua sanoa että sairastan syömishäiriötä. Sanoisin mieluummin, että elämässäni on korjaamista - kenen elämässä ei olisi? 

Kuva elokuulta

En koe olevani masentunut, suurimman osan ajasta olen iloinen ja elämänhaluinen. Elän, itken, nauran, tunnen, toimin. Minulla ei ole myöskään ylitsepääsemättömiä ulkonäköpaineita: käsi sydämellä - en koe että minun pitäisi olla vähemmän, minulla on ihan hyvä näin. Mutta mistä tämä syömisen vaikeus sitten kumpuaa jos en halua laihtua? Ehkä se on opittu selviytymiskeino, huono sellainen. Turva, erittäin huono turva. Tapa reagoida muutoksiin. Kierre.

Minulle tuli sellainen olo, että ongelman ydin on se, että mietin liikaa. Pienellä hienosäädöllä (lisäyksellä) uskoisin että ruokavalioni olisi suht kunnossa. Nyt aion juurtaa päähäni ajatuksen, että kylässä voi syödä mitä vaan, kahvilassa voi syödä mitä vaan jos haluaa. Pakko ei ole, jos ei tee mieli, mutta jos haluaa niin kaikkea voi syödä kohtuudella. "Parantuminen" tai korjaantuminen ei siis minun kohdallani tarkoita siirtymistä epäterveellisempään, koska rakastan terveellistä, ravitsevaa ruokaa ja haluan pysyä siinä. Voida hyvin.

Tärkeintä on elämä. Hyvä elämä. Minulla on kaikki valmiudet sellaiseen ja aion pitää niistä kiinni. Minusta tuntuu siltä, että kaikki syömishäiriöön liittyvä oleellinen on sanottu jo vähintään kerran, en halua toistaa samoja asioita ja kiertää samaa kehää. Siksi pudotan aiheen blogistani nyt ainakin hetkeksi ja keskityn elämän kauniimpaan puoleen, siihen voimaa-antavaan. Parempi on parantua -postauksen ajatukset ovat lujasti mielessäni. Keskityn nyt hetkeksi ihan muihin asioihin ja pidän eheytymislomaa syömishäiriön miettimisestä - itseni takia. Palaan asiaan kun olen siihen valmis, mutta nyt ois hetken tauon paikka. Hetki voi olla viikko tai kuukausi, mikä nyt sopivalta tuntuu. Voi olla että jo huomenna olen eri mieltä ja jos niin käy niin annan itselleni siihen luvan. Blogi jatkaa joka tapauksessa elämäänsä niin kuin minäkin!

* * * * * * * * 

Kotimatkalla kävin lähikaupassa, ostin punaista maitoa ja tummaa suklaata. Söin suklaapatukasta puolet matkalla ja jätin loput taskuun odottamaan ehkä tätä päivää tai huomista - sitä seuraavaa hetkeä kun siltä tuntuu. 

Hyvällä omalla tunnolla!

Pahoittelut ylipitkästä vuodatuksesta 

ja kiitos jos jaksoitte lukea!

Loppuun vielä video, jonka olen ennenkin tänne linkittänyt, mutta se sopii tähän hetkeen niin kovin hyvin.

♥