Paranemisen voima on Sinussa.

Olen pitkään miettinyt tätä asiaa ja kuinka saisin sen kerrottua ymmärrettävästi. Pitkä teksti, mutta tämä on mielestäni aika tärkeää.

Tarkoitukseni ei ole todellakaan kuulostaa kyyniseltä, sanon sen jo heti alkuun. Olen lapsesta asti elänyt syömishäiriön kanssa, mutta vasta tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa ihan tosissani taistellut sitä vastaan. Nyt kun mietin, melkein hirvittää missä kunnossa olen ollut fyysisesti, mutta etenkin henkisesti. Mistä niin sairaat ajatukset syntyvät? Mikä saa paastoamaan? Mikä saa ahdistumaan paniikkikohtauksen partaalle jos lenkki jää väliin?

Jos melkein keltä tahansa kysyttäisiin, olisin ihan todella tarvinnut Apua. Monesti. Ammattiapua. Seurantaa. Psykologikäyntejä. Ravitsemusterapeutin laatiman ateriasuunnitelman? Ehkä. Niin ei kuitenkaan käynyt. En jaksanut. Ajattelin pitkiä jonoja ja sitä että jokaiseen vaivaan tyrkytetään hoidoksi aina lääkkeitä. Tiesin faktat ja mietin, ettei kellään lääkärillä tai hoitajalla olisi sellaista sanottavaa, mitä en tietäisi jo. Silloin anorektikon mieli huusi lujempaa kuin yksikään järjen ääni.

Paraneminenhan lähtee aina itsestä. Mikään hoito ei tehoa, jos halua parantua ei ole. Minulla ei ollut vuosiin. Silloin joskus kun ravasin punnituksissa, saatoin paastota monta päivää ennen sitä. Kaikki ns. "hoito" sai minut käyttäytymään entistä sairaammalla tavalla. Paraneminen tarkoitti minulle hallitsematonta lihomista. Välillä taas ajattelin, että parantuminen on sitä, että hankala syömiskausi vain menee ohi itsestään. Näin ollen tämä niin sanottu parantuminen oli sitä, että nälkiintynyt kroppa ei jaksanut enää nälkiintyä vaan pakotti syömään, enkä minä jaksanut enää taistella vastaan. Vielä tämän blogin alussa ajattelin, että parantuminen on minulle sitä, että voisin syödä mitä tahansa hyvällä omalla tunnolla ajattelematta, kuuntelemalla ainoastaan nälkä-/kylläisyystuntemuksia. Palaan tähän vielä myöhemmin.

Aloitin itseni hoitamisen hankkimalla tietoa. Ensimmäistä kertaa perehdyin syömishäiriöiden syihin syvemmin kuin ikinä ennen. Palaset loksahtivat kohdilleen, en ollut esimerkiksi ennen tiennyt että juuri rasvan puute aiheuttaa pakkoajatuksia. Karulla tavalla tajusin myös ensimmäistä kertaa syömishäiriön vaikutukset myöhemmällä iällä. Ymmärsin, etten voi jatkaa näin ellen halua elää ennen aikojaan rapistuvassa hedelmättömässä ruumiissa. Luin kirjoja, etsin tietoa netistä, lueskelin paljon syömishäiriöblogeja, joista vedin myös omia johtopäätöksiä. Voisi sanoa, että opiskelin kuinka syömisäiriö syntyy ja kuinka sitä hoidetaan, miten siitä voi parantua. Päätin ryhtyä itse hoitajakseni. Täytyy sanoa, että vaikka tämä matka on ollut raskas ja kivinen niin samaan aikaan jollain tavalla myös erittäin mielenkiintoinen.

Jos et ole vielä lukenut niin lue ihmeessä!

Lapsia ja nuoria Suomessa hoidetaan nähdäkseni melko hyvin. Vaikka väkisin. Olenhan itsekin kokenut pitkän sairaalajakson pakkohoidossa ja parin vuoden intensiivisen terapian päälle + muut tukitoimet. Vaikka silloin kapinoin välillä hoitoa vastaan, nyt olen enemmän kuin kiitollinen. Siitä jäi käteen todella hyvät eväät käsitellä asioita vielä tänä päivänäkin. 

Siitä päivästä lähtien kun ihminen täyttää 18 vuotta, hoitoon pääseminen vaikeutuu. Totta kai apu on saatavilla vielä silloinkin, mutta aikuisella ihmisellä on paljon suurempi vastuu itsestään. Tietenkin apua pitää hakea jos tarve vaatii eikä pärjää yksin - oli ikälukema mikä hyvänsä.

Välillä olen harmitellut, miksi en ole tehnyt tätä työtä jo paljon aiemmin. Asiaa tarkemmin mietittyäni, en ehkä ole ollut siihen aiemmin tarpeeksi kypsä. Kun olin päässyt mielestäni riittävälle ymmärryksen tasolle sairauteni suhteen, aloin hoitamaan itseni kuntoon. Tein itselleni ateriasuunnitelmia silloin kun koin sellaisia tarvitsevani. Tarvitsin "luvan" syödä, joten annoin sen itselleni. Lopulta syöminen alkoi sujua, melkein liiankin hyvin. Olin siis edennyt surullisen kuuluisaan mättövaiheeseen. Lopulta se laantui ja vaihtui tasaisempaan. Silti repsahduksia suuntaan ja toiseen tuli ja mietin että tätäkö se aina on?

Sitten otin toisenlaisen lähestymistavan: Mitä ihmisen kroppa tarvitsee voidakseen hyvin ja mitä mieli tarvitsee voidakseen hyvin? Entä miten nämä kaksi yhdistetään? Otin asioista selvää hieman lisää ja tajusin yhden perustavanlaatuisen ongelman ruokavaliossani. Jätin yhden (pitkälle jalostetun) ainesosan kokonaan pois ruokavaliostani, ensin ihan kokeeksi. Yllätyin ihan todella kun tajusin sen vaikutuksen olotilaani. Nälkä-/kylläisyystuntemukseni toimivat ehkä kirkkaammin kuin ikinä, tiedän milloin täytyy syödä ja mitä. Tämän avulla onnistuin katkaisemaan syömishäiriöistä käyttäytymistä edistävän kierteen. Vähitellen minulle muotoutui oma ruokavalio, minkä olen miettinyt tarkkaan, mutta se kestää silti hyvin muutoksia. Koen, että saan syödä sitä mitä haluan. On myös paljon sellaista mitä en syö. En halua syödä sellaista, mikä ei ole hyväksi.

Pahoittelen ympäripyöreää kerrontaa, mutta en uskalla tänne kirjoittaa kovin tarkkaan mitä syön ja mitä en, koska pelkään että vaikutan negatiivisesti johonkin, joka on vasta paranemisen alkutaipaleella. En halua ottaa sitä riskiä, koska en voi sanoa että minun tapani toimisi välttämättä kellään muulla. (Jos kuitenkin haluat tietää lisää, sähköpostitse voi kysellä niin kerron tarkemmin.)

Nykyisin ajattelen, että parantuminen on minulle sitä, että syön järkevästi. Se ei tarkoita pelkän energiatarpeen tyydyttämistä, eikä se tarkoita "sallittua" suklaapatukkaa joka päivä. Se ei myöskään tarkoita sallittuja ja kiellettyjä ruokia vaan valintoja, tasapainoa, hyvää oloa ja terveyttä.

En sano, että olisin vieläkään ihan täysin parantunut, mutta ehkä kuitenkin lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin. On tietysti mahdotonta sanoa milloin on parantunut tai ei, eikä sillä mielestäni ole kovin suurta merkitystä. Itsestään huolehtiminen kuitenkin jatkuu läpi elämän, niin kauan kun järki juoksee korvien välissä! :)

Summa summarum: Lopulta ihminen on itse vastuussa itsestään. Hoitotahot voivat olla tärkeä tuki ja turva paranemisen tiellä, mutta suurin työ täytyy kuitenkin tehdä itse. Kuulin melko osuvaisen dialogin eräässä näytelmässä viime perjantaina. Se meni näin:

Mies: Haluatko sitten että minä tapan itseni?

Vaimo: No en minä tiedä, päätä itse!

Voimia kaikille paranemisen tiellä, pystytte siihen ihan varmasti. Ennemmin tai myöhemmin. <3